Kategoria Blogi

Sataa vettä.  Jouluun on aikaa pari viikkoa ja maa on musta. Olohuoneen punainen mattokin on muuttunut harmaaksi.  Se on pölyinen ja täynnä kissankarvoja, langanpätkiä, paperisilppua ja leivänmuruja. Poimin suurimmat paperinpalat muovikassiin.

Sofian kanssa askarrellessa olohuone on muuttanut muotoaan,  se on kuin itämaisen buduaarin ja kaatopaikan sekoitus, huiveja ja kankaan paloja, legopalikoita, nukkeja, nalleja ja muovikrääsää. Mauku istuu sohvan käsinojalla ja toljottaa kuin kuningatar.  Sen hiekkalaatikko pitää putsata.  Ja katsoa että sillä on vettä kupissa ja raksuja lautasella. Keräilen kankaat lattialta pussiin ja heittelen pehmolelut koriin ja muoviset laatikkoon. Kai sitä pitäisi pyytää Sofiaa auttamaan, mutten henno. Kaksivuotiaan kynä piirtää juuri  kerrostaloa ja höpöttää kenen naama näkyy mistäkin ikkunasta. Kehun hienoksi. Kysyn kuka ylimpänä asuu, sillä kun on karvainen naama. Herra Huu, olisihan minun pitänyt arvata.

Päiväkodissa ne kai komentavat lapset siivoamaan jälkensä, siitä varmaan tehdään leikki, luulen. En tiedä, koska Sofia ei ole päiväkodissa, ei sen jälkeen kun jouduin jäämään pois töistä. Firma meni konkurssiin, ei kai minun takiani, vaikka äitiysloma tuli niille yllätyksenä, eivätkä ne löytäneet tai edes pystyneet etsimään ketään tilalle. Hoitelin muutaman asiakasyhteyden kotoa puhelimella Sofian päiväunien aikana.     Valtion maksama vanhempainloma on minun osaltani ohi. Onneksi olen löytänyt markkinatutkimusprojektin. Sitä teen illalla kun Sofia nukkuu. Joskus menee kahteen yöllä. Juha välillä purnaa, kun hän yrittää nukkua ja koneestani kuuluu naputusta.

Aina on huono omatunto. Kun en ihan tiedä onko Sofialle hyväksi istuttaa häntä tunti, pari päivällä sohvalla katsomassa videoita. Siinä tyttö pysyy paikallaan kuin tatti, tuijottaa Dumboa ja itkee joka kerta, kun Dumbon äiti joutuu junavaunuun ja viedään pois.  Sydänalassa muljahtaa. Sofia ei voi muistaa syntymä-äitiään. Vai voiko? Olen työntänyt Dumbon alimmaiseksi. Onhan meillä muita kivoja videoita, muumit vaikka. Huono omatunto tulee siitäkin, että on pakko varata aikaa projektille. Markkinatutkimushaastattelut sovin aamun tunneiksi, puoli kymmenestä puoli yhteentoista. Saan Sofian yhdeksältä puistotädille. Joka kerta tyttö itkee, kun juoksen pois. Eilen palasin vartin myöhässä. Puistotäti istui Sofian kanssa sadekatoksessa ja otti anteeksipyynnöt vastaan mutrussa suin. Siellä ei ollut enää muita lapsia, maassa pari palloa, muoviämpäri ja lapio. Sofialle oli tullut kova ikävä äitiä. Vaippakin oli litimärkä.

Juha valittaa, että olen unohtanut hänet. Kun en vaan ehdi olla kuin ennen: ajelin vastaan lentokentälle, kun hän tuli työmatkalta. Kun hän oli kaupungissa, tavattiin tuttuja, kutsuttiin vieraita pelaamaan, soitettiin kitaraa ja laulettiin, käytiin elokuvissa ja ravintoloissa. Joskus töistä tullessa pyöräytin juustopiirakan ja sekoitin salaatin, avattiin viinipullo. Mutta nyt meillä on se kauan kaivattu lapsi, iki-ihana Sofia. Me molemmat rakastamme häntä yli kaiken, leikimme ja touhuamme, keksimme kaikkea mahdollista kehittävää, laulamme ja soitamme, luemme satuja ja runoja.  Juha lähtee lapsen kanssa puistoon, kun minä tarvitsen hetken työrauhaa joko projektiin tai imurointiin tai johonkin muuhun välttämättömään. Tai minä vien lapsen ulos, jos Juhalla on jotain keskittymistä vaativaa, vaikka hän kyllä yrittää tehdä kaiken tarvittavan työpaikalla. Viikonloppuisin Sofia on keskiössä, käymme kolmisin uimahallissa, leikkipuistossa, lastentapahtumissa, olemme jo vieneet Sofian pari kertaa teatteriin, ainakin kerran lastenkonserttiin ja kerran balettiin. Ensimmäisellä puoliajalla hän kokeili kuinka seisotaan kengän kärjillä. Tytöllä on liikunnallista lahjakkuutta, se on helppo huomata. Kaikkea pitää kokeilla. Kun emme voi tietää mitä taituruutta Sofialla on geenipussissaan. Pelastakaa Lapset ry:n yhteyshenkilö totesi, että musikaalisuutta ja kiinnostusta urheiluun voisi tytön taipumuksista löytyä. Sofia puhuu parhaiten kuin yksikään tuttavapiirimme kaksivuotiaista. Kyllä se niin on, että Juha on minun elämässäni jäänyt kakkoseksi. Ehkä sitä pitäisi keksiä jotain yllätystä huomiseksi, kun Juha tulee työmatkalta.

– Hei Sofia. Mitä jos laitettaisiin päälle ja lähdettäis kauppaan?
Tyttö nostaa pään pikkupulpettinsa takaa.
– Ajetaan autolla Itäkeskukseen. Siellä ei olla ennen käyty.
Sofia vaan piirtää. Kerrostalon kuva on pudonnut lattialle. Nostan sen ilmaan.
– Näytetään tämä isille huomenna. Isi varmasti ihmettelee Herra Huuta.
Ne kaksi arkkia, jotka Sofia on ehtinyt myös täyttämään ovat enemmän tai vähemmän suttujuttuja. Herra Huun jalanjälkiä. Hän on mennyt työmatkalle, Sofia tulkitsee.
– Leivotaan isille huomenna. Ostetaan kaupasta katkarapuja. Tehdään piirakka. Joohan?
Tuon eteisestä kengät, toppahousut, takin ja hatun.
– Ei tarvita saappaita ja haalaria. Ostoskeskuksessa ei sada.  

Kasaan rattaat auton takakonttiin ja asettelen tytön turvaistuimeen. Varmistan vielä, että avaimet ovat mukana. Kerran ne unohtuivat sisälle ja saimme hakea vara-avaimet Juhan veljen vaimolta. Sofia kysyi sen jälkeen pari kertaa, että onko avaimet. On se vaan kamalaa, että kaksivuotias joutuu huolehtimaan äitinsä avaimista. Olisi kai pitänyt nauraa tai kehua häntä tarkkaavaisuudesta. Olemme hetkessä Itäkeskuksessa. Sofia ei halua rattaille, joten jätän ne autoon ja kävelemme käytävää käsi kädessä. On vaatekauppoja, kemikalioita ja kaiken maailman tekniikkaa, ohi vaan, suureen ruokakauppaan, jossa myydään kaikkea mahdollista.  Joululaulut kaikuvat, teollisesti tuotettua musaa, josta tunnelma on kaukana.  Ensimmäisenä vastassamme on rihkamaa, lehtiä ja kirjoja. Päällimmäisenä alelaatikossa on satukirja räikeissä kansissa, ehkä uustuotantoa hölmöläisistä, vaikka tuskin aitoa. Sofia tarttuu kirjaan. Meillä on ollut tapana katsella tavaroita, mutta olen pyrkinyt olemaan ostamatta mitään sellaista mitä ei ole ollut suunnitelmissa.

Sofia haluaa kirjan. Katson hintaa. Se on laatuun verrattuna kallis.
 Ei sitä tiedä mitä joulupukki tuo.  Voi hyvin olla, että joulupukki tuo jonkun kivan kirjan.  Ties vaikka vielä kivemman kirjan kuin tämä.
Sofia haluaa juuri tämän kirjan.
– Me voidaan kirjoittaa pukille tästä kirjasta.
Sofia haluaa tämän kirjan juuri nyt.
– Jouluun ei ole enää montaa yötä. Ei meidän kannata ostaa tätä kirjaa, koska ei voi tietää mitä pukki tuo. Jotain kirjoja pukilla on jo kontissa, ihan varmasti.
Sofia kinuaa. Otan kirjan hänen käsistään ja laitan sen takaisin laatikkoon. Sofia alkaa kirkua.
– Kuule, nyt ei kannata kiukutella. Täällä saattaa hyvin olla tonttuja liikkeellä.
Sofia raivoaa. Hän makaa lattialla ja huutaa, että haluaa tämän kirjan.
Moni katsoo, ensin lasta, sitten minua ja vielä kerran lasta. Ilmeet kertovat, että minä en ymmärrä lastani. Valun kasaan, kyykkyyn Sofian viereen. Yritän  rauhoittaa. Lapsi ei kuuntele. Nostan Sofian lattialta, pitelen kiinni potkivista jaloista  ja työnnän ne ostoskärryjen istuimen aukoista sisään ja pidän hartioista kiinni, ettei heiluva lapsi tipu maahan.
– Me ei tultu tänne kirjoja ostamaan!
Olisi helpompaa kaivaa kirja laatikosta ja antaa se lapselle kuin työntää ostoskärryjä huutava lapsi ylimpänä. Vielä vaatteiden, kenkien ja astioiden ohi mentyäni harkitsen palaamista. Teenkö väärin? Joskus suon itselleni heräteoston. Miksei lapsi saisi sellaista tehdä? Sofia vollottaa. Yritän epätoivoisesti keksiä jotain piristävää. Löydän pillimehupaketin, kuusi purkkia liimattuna yhteen. Revin niistä yhden Sofialle.
– Muumit pitävät pillimehusta. Varmaan Dumbokin.

Jauhot, voi, kerma, juusto, katkaravut, valkosipuli ja vielä tilli, lisäksi maitopurkki. Enempää en voi ladata tavaraa kärryihin, sillä jos minun on kannettava tyttö parkkihalliin, kassin kilomäärä on jo nyt melkoinen. Kassalla täti motkottaa, että mehua ei olisi saanut avata ennen kuin se on maksettu. Katin kontit. Työnnän naiselle luottokortin silmiin katsomatta ja puhun vain Sofialle kuinka me yhdessä leivomme isille huomenna katkarapupiirakan.

 

X