Torstai on toivoa täynnä ja tiedossa vapaavalintaista ohjelmaa. Osa suuntasi ostoksille, toiset rantaan, kolmannet kiipesivät Pöytävuorelle ja me, kolme perhettä, suuntasimme kohtuullisesta tuulesta huolimatta toiveikkaina Robben Island -vankilasaaren lauttaterminaaliin. Tuuli oli alle 45 km/h, joten paatti lähti matkaan. Meitä ohjeistettiin pitämään rakkaat vierellä ja kamerat ja kännykät kassissa. Lautta keinutti hieman, mutta merimatka sujui mukavasti maisemia ja lasten kanssa potkurin vaahtoja ihaillen. Valaskin vilahti jossain, meiltä kuitenkin vielä näkymättömissä.
Perillä meidät ohjattiin busseihin ja saimme oman selkeäsanaisen nuoren oppaan, joka vei meidät ensiksi vankila-alueelle. Siellä useita vuosia vankilassa viettänyt entinen iäkäs vanki esitteli paikkoja ja kertoi elämästään saarella. Kirjeitä sai aluksi kirjoittaa vain kaksi vuodessa ja vieraita vastaanottaa kaksi kertaa vuodessa. Myöhemmin tämä muuttui kuudeksi kirjeeksi ja kuudeksi kerraksi. Koskettavaa oli kuulla kidutuksesta, jolla pyrittiin saamaan tietoja ja murtamaan poliittisten vankien henkistä vahvuutta. Kohokohtia vangin elämässä olivat oikeudenkäynnit, joissa he tunsivat olevansa arvostettuja ja oikealla tiellä, kun suuret joukot kannustivat heitä. Vangit pitivät myös kokouksia, tietenkin salaa, joissa he keskustelivat maailman tapahtumista, joista he saivat tietoa vartijoilta saaduista lehdistä. Oli tärkeää olla hyvissä väleissä vartijoiden kanssa, koska silloin saattoi joskus saada lehden luettavakseen. Vangit taistelivat myös terveellisen ruoan ja koulutuksen puolesta ja kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt tukivat heitä siinä.
Kierroksemme päättyi Nelson Mandelan sellille, jonka käytävällä entinen vankimme järjesti kunniakujan itselleen, kyseli mistä maasta olemme ja osasi kaikista maista sanoa jotain: Ruotsista Olof Palmen murhan ja Suomesta keihäänheiton. Kysyin entiseltä vangilta lopuksi mikä sai hänet säilyttämään henkisen vahvuutensa, johon hän vastasi: usko siihen, että hän taistelee oikean asian puolesta. Hetki oli liikuttava meille molemmille. Myös bussissa oli hiljaista kansaa.
Vanki-oppaastamme sai ottaa valokuvia, mutta ei salamalla, koska vankien silmät olivat kärsineet kivenhakkuusta irronneesta pölystä, eivätkä enää kestäneet valoa. Meille kerrottiin, että myös Nelson Mandelan silmäkulmassa nähtiin usein kyynel, kun hän piti esimerkiksi puhetta, mutta se ei johtunut liikutuksesta, vaan vankila-ajan työnteossa herkistyneistä silmistä.
Vankilakierroksen jälkeen meille esiteltiin saarta, muun muassa Robert Sobukwen talo, jossa hän asui kuusi vuotta eristyksissä. Robert Sobukwe on Etelä-Afrikassa Mandelan lisäksi henkilö, jonka kaikki tietävät, koska hänen ansiostaan kenenkään etelä-afrikkalaisen ei tänä päivänä tarvitse kulkea taskussaan passi, joka osoittaa henkilön rodun. Opas painotti meille, että Nelson Mandela on ikoni, mutta hän ei ollut yksin, vaan oli paljon muitakin.
Käynti saarella oli koskettava, isonveljen mielestä jopa reissun kohokohta. Lapset jaksoivat kierroksen hyvin, heille laivamatka oli se juttu, varsinkin kun paluumatkalla saimme seurata valaan pyrähdyksiä aaltojen läpi. Uskon kuitenkin, että myös vankilakierros jäi lasten mieleen, sillä paluumatkalla lapset pohtivat, jaksaisiko saarelta uida pois ja totesivat, että paikka ei ollutkaan pelkkä museo, vaan ihan oikea vankila. Ehkä jokin pieni oikeudenmukaisuuden siemen tästäkin reissusta jäi itämään.
Päivä päättyi vauhdikkaaseen iltajuhlaan afrikkalaisessa ravintolassa ja kiitoksiin matkanjärjestäjälle ja porukkamme tulkille. Ilmassa oli seuraavan päivän lähdön haikeaa tunnelmaa ja lasten riehakasta riemua, kun saivat tanssia ja rummuttaa afrikkalaisten ammattilaisten kanssa. Kohta on jäähyväisten aika.
– Nelihenkinen juurimatkaperhe
