Pienin yhteinen jaettava

posted in: Yleinen | 0

Teen ammatikseni poliittista vaikuttamistyötä perheiden monimuotoisuuden puolesta. Edustan kymmenen perhejärjestön yhteistyöverkostoa, jonka puolesta käyn puhumassa ja vaikuttamassa päättäjiin mitä moninaisimmissa tilanteissa. Olen siis perhelobbari. Järjestöjen poliittinen työrukkanen. Asiantuntijakin, vaikka se puoli valitettavan harvoin politiikan kentillä korostuu.

Tässä roolissa pääsee todistamaan hyvin monenlaisia keskusteluja perhepolitiikan saralta. Hämmästyttävän usein niissä toistuvat samat piirteet. Hyvää tahtoa löytyy puheen tasolla, harva uskaltaa suoraan sanoa vastustavansa vaikkapa isien vanhempainvapaita, perheiden tuloerojen kaventamista tai monimuotoisia perheitä. Kiinnostustakin on, halua huomioida ja toivetta saada lisätietoa. Mutta sitten kun istutaan alas ja puhutaan siitä, mitä pitäisi oikeasti tehdä, tahto loppuu lyhyeen. Syitä on silloin lukuisia, tässä päällimmäisiä:

Asiat ovat liian monimutkaisia, emme mitenkään pysty huomioimaan näitä kaikkia.

Ratkotaan nyt ensin tämä isompaa joukkoa koskeva asia, otetaan nämä erityistapaukset sitten erikseen käsittelyyn. (sitten kun ne pitäisi ottaa käsittelyyn, palataan kohtaan à asiat ovat liian monimutkaisia…)

Meillä kyllä olisi tähän valmius, mutta asia on päätettävä kolmikannassa.

Tällä työryhmällä ei ole valtuuksia muuttaa tätä lakia/rakennetta/asetusta/muutamitä.

Vallitsevassa taloustilanteessa emme voi tehdä muita kuin sellaisia korjauksia, jotka eivät vaadi lisäresursseja.

Pitkään perhepolitiikkaa seuranneelle tämä alkaa olla loivaa turhauttavampi tilanne. Se on saanut minut muun muassa sanomaan suorassa TV-lähetyksessä, että perhelainsäädäntö pitäisi räjäyttää ja rakentaa kokonaan uudelleen niin, että lähtökohtana on todellisuus eikä joku kuvitteellinen normi, johon yli kolmasosa perheistä ei sovi.

Välillä tuntuu, että haluaisi ryhtyä perhepolitiikan terroristiksi. Tai että Suomeen pitäisi saada perhepoliittinen diktaattori. Tiedän useita henkilöitä, joilla olisi hyvin paljon sellaista visiota, jolla suomalainen perhepolitiikka saataisiin huomattavasti parempaan jamaan kuin missä se nyt on. Olen kuitenkin toistaiseksi pysynyt nahoissani.

Lobbarin arki on pieniä voittoja. On se, että saadaan kasaan kolmikantainen (!!!) työryhmä pohtimaan perhevapaiden uudistusta. On se, että äitiyslaista saadaan hyvä hallituksen esitysluonnos (,joka sitten viime metreillä torpataan). On se, että keskisuuren kunnan varhaiskasvatuksen johtaja haluaa huomioida monimuotoiset perheet esikoulun opetussuunnitelmaa uudistettaessa.

Hyvin usein politiikan kentällä joutuu kuitenkin tyytymään pienimpään yhteiseen jaettavaan. Siihen, mistä kaikki ainakin ovat yksimielisiä. Siihen, mikä on helppoa, halpaa ja mahdollista lyhyellä tähtäimellä toteuttaa. Ei räjäytyksiä, ei rakenteellisia uudistuksia, ei suuria liikahduksia mihinkään suuntaan. Askel kerrallaan, hitaasti ja varovaisesti, kohti edes hiukan parempaa perhepolitiikkaa.

Suomi on konsensusvaltio. Se tarkoittaa, että muutoksia mihinkään suuntaan ei kovin nopeasti tapahdu. Ei hyvässä, mutta ei toisaalta myöskään pahassa. Muutoksen aikaansaaminen vaatii työtä, kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja vielä vähän lisää työtä. Pikavoittoja ei tässä lajissa jaeta. Eikä siinä mitään, kyllä me jaksamme painaa, me, jotka tätä työksemme teemme.

Mutta jossain syvällä sisällä se asuu. Se terroristi. Se, joka aina välillä jossakin epävirallisessa illalliskeskustelussa pääsee valloilleen ja visioi perhelainsäädäntöä, joka ei syrjisi ketään, joka olisi täynnä mahdollisuuksia, ei esteitä, ja joka olisi kaikkien kannalta tasa-arvoinen. Se, joka haluaisi murtaa raja-aitoja eikä rakentaa niitä, purkaa turhaa byrokratiaa ja ajatella perhettä lapsen näkökulmasta. Sen ainutkertaisen lapsen, joka elää ainoaa lapsuuttaan ja joka ansaitsee kaiken mahdollisen tuen ja suojan, mitä yhteiskunta vain voi tarjota. Ihan perheensä muodosta ja kokoonpanosta riippumatta.

Ehkäpä minä joskus vielä tämän vision ylöskirjaan ja aikakirjoihin merkitsen. Siihen asti lyhyen aikavälin muutostavoitteita voi tarkastella vaikkapa täällä.

Anna Moring on projektipäällikkö Kaikkien perheiden Suomi -hankkeessa. 

 

Myös Adoptioperheet ry on tehnyt pitkään vaikutustyötä. Lue, mitä edunvalvonnassamme tapahtuu

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+