Lapsemme oli hakumatkalla 3 v 2 kk, mutta hän oli noin puolitoistavuotiaan kokoinen. Hänen sylissä pitämisensä oli haastavaa, sillä hän ei viihtynyt sylissä. Lapsellamme ei ollut juurikaan lihasvoimaa ja häneltä puuttui pienelle lapselle tutulta tuntuva tapa olla sylissä. Hän ei osannut pitää meistä kiinni tai kannatella itseään, vaan retkotti sylistä velttona valuen tai pyrki pois vastaan taistellen. Tällaisen lapsen kantaminen ja sylissä pitäminen ilman kantovälinettä on fyysisesti raskasta ja vaikeaa – miltei mahdotonta, lapsen pienestä koosta huolimatta. Olimme jotain tällaista odottaneetkin. Lapsemme ei luultavasti ollut ennen meitä juurikaan viettänyt aikaansa aikuisen sylissä. Hän oli ollut ensimmäiset vuotensa varsin pärjäävä ja itsenäinen, eikä hän osannut pitää meistä kiinni. Hänen näkökulmastaan sellaiseen ei varmasti ollut edes tarvetta.
Onneksi lapsemme sopeutui ja sujahti hakumatkalle mukaan ottamaamme vuokrattuun kantovälineeseen kuin vanha tekijä, heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Kaikki hakumatkan kulkemiset, viralliset ja epäviralliset hoituivat kantorepulla. Oli myös onni, ettei lapsi tehnyt eroa sen suhteen kumpi vanhemmista häntä kantoi, joten saimme vuorotella. Repussa nukuttiin päiväunia, siinä matkustettiin autossa ja kerättiin voimia lentokoneessa. Reppu oli ainoa tapamme olla rauhassa lähekkäin. Lauloimme ja juttelimme repussa. Sylikkäin ja lähekkäin katselimme maailmaa ja sen ihmeitä. Tutustuimme toisiimme, miltä tunnuimme ja tuoksuimme, miltä kuulostimme ja miten kehomme reagoi.
Kantaminen kantorepussa jatkui kotiinpaluun jälkeenkin ja tilasimme ikioman, kokoa isomman repun. Kannoimme yhä isommaksi kasvavaa lasta etupuolella, vaikka tavallisesti tämän ikäisiä ja kokoisia taidetaan kantaa tyypillisemmin selkäpuolella. Kokeilimme kyllä selässä kantamista, mutta en pysynyt lainkaan kärryillä puheliaan, mutta puheviiveisen lapsen tarinoissa, enkä myöskään siitä mitä repussa milloinkin tapahtui. Olin ulalla mitä minulta kysyttiin, mitä vastattiin ja mitä minulta vaadittiin. Siirryimme takaisin etupuolelle, molemmat tyytyväisenä ratkaisusta ja jälleen kontaktissa toisiimme.
Kantamiseen liittyy yhteistyötä kannettavan kanssa. Näin ison ja ohjeita ymmärtävän lapsen kanssa puemme repun yhdessä. Kannettava saa ojentaa soljet ja hän oppi hetkessä niitä pelisääntöjä, jotka liittyvät repussa olemiseen: kädet pysyvät sisällä jos sataa tai on kylmä, eikä repusta saa tarttua mihinkään.
Nyt kantoaikaa, ja samalla yhteistä eloa, on takana syksy, talvi ja kevät. En alun perin uskonut tai suunnitellut, että kannamme häntä näin pitkään. Reppuun kantolainen tulee edelleen ihan mielellään, vaikka usein varaileekin mahdollisuutta kävellä itse. Teemme sopimuksia siitä, mitkä matkat kannetaan ja mitkä hän saa kävellä. Lapsi viihtyy sylissä lähes samalla tavalla kuin alussa: kiemurtelevasti ja lyhyitä hetkiä. Jotain muutoksiakin sylissä olemisen suhteen on tullut: nykyään hän haluaa iltaisin nukahtaa syliin. Kantorepussa hän on edelleen aina rauhallinen ja rento. Usein hän nojaa päällään kantajan rintaan. Reppua käytetään samoin kuin hakumatkalla: paikasta toiseen siirtymiseen, rauhoittumiseen, joskus päiväuniin. Painoa on toki tullut kannettavalle lisää, mutta edessä kantaminen on hyvällä välineellä edelleen mahdollista ja mukavaa. Nyt me tiedämme jo, miltä tunnumme toisiamme vasten, miten toisen lähellä olo rahoittaa ja rentouttaa, miltä tuntuu nukahtaa mahat vastakkain ja herätä hikisenä. Reppu liimaa meitä yhteen.
Olemme tiivis kolmikko, vaikka tulokas haluaakin vielä usein luottaa ensisijaisesti itseensä. Uskon vahvasti oman kokemukseni perusteella, että lähellä oleminen ja repussa kantaminen on lisännyt luottamusta välillämme ja yhteenliimautumistamme. Uskon kantamisesta olleen hyötyä myös puheen kehitykselle sekä välillämme vallitsevalle oivalle muulle kommunikaatiolle ja yhteydelle. Tervehdyttävää syliaikaa emme milloinkaan olisi saavuttaneet tällaista määrää ilman reppua. Olemme oppineet, että reppu auttaa lapsen levottomiin päiviin ja hänen ahdistavaan epämääräiseen oloonsa. Uudet iltaiset syliin nukahtamiset tulevat varmasti kantorepun myötä: hän on oppinut sylin olevan rauhoittava ja turvallinen paikka.
Kantorepun malli on ergonominen sekä kantajalle että kannettavalle, joka tekee kantamisesta miellyttävää ja jopa kevyttä. Tämän lisäksi kantoreppu on malliltaan sellainen, että olemme todella ihan lähekkäin, masut masua vasten. Ainoastaan kantoliina voisi vielä olla ergonomisesti mukavampi ja sillä saattaisi saada tunteen, että on vielä lähempänä lasta, mutta mukavuudenhaluisina ihmisinä on reppu sopinut meille paremmin. Ison lapsen kanssa on myös kätevää, että repun saa nopeasti ja vaivatta päälle ja pois ilman liinan vaatimia sidontoja.
Kannamme lastamme repussa ihan niin pitkään, kuin lapsi vain reppuun suostuu menemään. Onneksi reppuja on olemassa vieläkin isompia, joten pian 4v mahtuu reppukantolaiseksi tarvittaessa vaikka monta vuotta eteenpäin.
Kantoliinoja ja –reppuja saa vuokralle monista eri paikoista ja itselle sopivaa kannattaakin ensin etsiä vaikka juuri vuokraamalla.
Kirjoittajana nimimerkki ”Mama”.
Kiintymykselle neuvotaan antamaan aikaa myös Adoptioperheet-lehdessä 2/2013 julkaistussa jutussa. Psykoterapeutti ja adoptiolapsen äiti Eeva-Liisa Junnola-Nyströmin mukaan adoptiolapsi kaipaa ennen muuta yhteyttä vanhempaan. Lue koko haastattelu verkossa!
