Teksti Tommi Liljedahl
”Painu vittuun huora”, ovea potkiva jannu huutaa.
Vielä muutama sekunti sitten kaikki oli hyvin iltapalapöydässä, mutta siirtymä hammaspesulle oli lapselle liian pitkä yksin taivallettavana. Jokin ulkopuolisille näkymätön on laukaissut pojassa silmittömän raivon.
Käytös on sen verran aggressiivista, ettei perheen äidin kannata lähteä painimaan lähes kokoisensa raivopään kanssa. Tilanteessa tarvittaisiin iskää, joka vielä pystyy pitelemään ilmaa huitovia raajoja. Edessä olisi vartin tai puolen tunnin kiinnipitotilanne, jonka aikana poika uhkaisi kaikella pahalla, jota voi muille ja itselleen tehdä. Sen päätteeksi poika käpertyisi hikisenä syliin. Jos kasvattajilla olisi vielä voimavaroja, he jaksaisivat käydä tilanteen läpi, jotta raivoava jannu oppisi siitä jotakin.
Mutta tällä kertaa tilanne etenee toisin ja poika on sylissä jo 15 sekunnin kuluttua.
”Mä haluan, että mut hylätään”, vauvaikäisenä äidistään eroon joutunut poika nyyhkyttää ja käpertyy vuoroin molempien sijaisvanhempiensa syliin.
Vanhemmat pyytelevät anteeksi sitä, että ovat niin monta kertaa jättäneet raivoavan pojan yksin, kun eivät ole ymmärtäneet, että tämä pahassa olossaan toivoisi itselleen jotain niin kauheata.
Jähmetystilassa lapsi ei ole läsnä
Mitä tilanteessa tapahtui? Vanhemmat eivät vastanneet raivoon raivolla, vaan yrittivät tavoittaa sen takana olevan tunnetilan. He menivät pojan huoneeseen uteliaan empaattisina ja ihmettelivät, mitä ihmettä nyt tapahtui. Kaikkien yllätykseksi pojan raivo sanoittui ahdistuneeksi hylkäämistoiveeksi.
Poika osasi muutamalla sanalla kertoa, että raivon takana on vauvaiän hylkäämiskokemus. Sisällä on mielen täyttävä möykky, kun on joutunut äidistään eroon ennen kuin oli edes sanoja tai käsitteitä sen ymmärtämiseen.
Varhaisvaiheiden traumaattisen kokemuksen vuoksi lapsen aivoihin on syntynyt virhekytkentöjä. Äänenpainot, ilmeet, eleet tai muut ärsykkeet laukaisevat lapsessa puolustusreaktion.
Vaikka äidistään täysin riippuvaisen vauvan hylkääminen on pahinta, mitä lapselle voi tapahtua, lapsen aivot tarjoavat lääkkeeksi tätä samaa myrkkyä. Kun lapsi puree ruokkivaa kättä, hän pitää kontrollin itsellään. Hoiva ja lohdutus tuntuisi turvattomalta, ja siksi hän vastustaa sellaista kaikin keinoin. Lapsi yrittää piilottaa ilahduttavuutensa ja tukahduttaa hoivan tuoman ilon, ettei tarvitsisi hoitajaansa.
Traumatisoituneen lapsen aivoilla on vielä taistelutilaakin rankempi puolustautumiskeino. Hoivasta riippuvainen lapsi ei kykene taisteluun, vaan hän jumiutuu lamaantuneeseen tilaan. Jähmetystilassa lapsi ei ole läsnä. Hän ei ota vastaan hoivaa, vaan salpaa tunteensa ja toimintansa.
On erittäin raskasta hoitaa lasta, joka ei vastaanota hoivaa. Lapselta ei saa hoivasta palkintoa, ja aivojen itsepuolustusjärjestelmä saattaa saada myös hoitajan aivot lukkiutumaan. Hän ajautuu estyneen hoivan tilaan. Kun hoivajärjestelmä sammuu, vanhempien ”sammutetut kasvot” eivät tarjoa lapselle luottamusta tuovia eleitä ja äänenpainoja.
Mantelitumake on portinvartija
Amerikkalainen psykologi ja psykoterapeutti Jonathan Baylin on tutkinut yli 20 vuoden ajan vanhemmuuden, kiintymyksen ja kehityksellisten traumojen neurobiologiaa. Hän esitelmöi marraskuussa Tampereen DDP-seminaarissa (DDP eli vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia, Dyadic Developmental Psychotherapy®), millaisia muutoksia traumat aiheuttavat lapsen ja myös hänen hoivaajansa aivoissa.
Tietämys aivobiologiasta auttaa ymmärtämään sitä, että traumatisoituneen lapsen tervehtyminen vaatii aikaa ja osaamista. Aivojen virhekytkennät eivät korjaannu hetkessä.
Turvattomissa oloissa lapsen aivojen kehitys viivästyy, eikä häntä välttämättä osata käsitellä sillä tasolla, mihin hänen aivonsa kykenevät.
Puolustautumiseen ja taisteluun oppineet aivot reagoivat mantelitumakkeella mikrosekunneissa. Hälytysjärjestelmä on niin nopea, etteivät selviytymistilassa olevat aivot ehdi edes tunnistaa, kenen kanssa on tekemisissä.
Tunteiden säätelyssä tarvitaan ylempiä aivoalueita, jotka kehittyvät puolentoista ensimmäisen ikävuoden aikana. Ylemmät aivoalueet voidaan saada käyttöön, jos onnistutaan ohittamaan portinvartijana toimiva mantelitumake. Se voi tapahtua turvallisissa olosuhteissa, joissa lapsen aivojen ei tarvitse puolustautua.
Kun yhteydet mantelitumakkeesta aivojen ylemmille alueille eivät toimi, lapsi ei kykene tunteiden säätelyyn. Lapsi tarvitsee apua tunteidensa tunnistamisessa ja sanoittamisessa. Itsesäätelyä hän oppii yhdessä hoitajansa kanssa yhteissäätelyn avulla.
Tunteet määräävät käytöksen
Aivojen kehitys riippuu geenien lisäksi myös kokemuksista. Epigenetiikka on osoittanut, että kokemukset herättävät tai vaientavat geenejä. Turvattomassa ympäristössä aivot keskittyvät puolustautumiseen, eivätkä turvalliseen yhteyteen muiden kanssa.
Jos aivot ovat oppineet puolustautumaan ja taistelemaan, ne eivät pysty hetkessä olemaan yhteydessä, koska se tuntuu pelottavalta. Muutos puolustuksesta turvaan on suuri, eikä se tapahdu nopeasti.
Hoivasuhteessa syntyneet vauriot eivät korjaannu viikoittaisella terapiatunnilla, vaan paraneminen tapahtuu hoivaavassa ihmissuhteessa. Baylinin esittelemät aivotutkimuksen havainnot antavat hoitajille uskallusta: luottamuksellisessa suhteessa voi lähestyä ongelmien taustalla olevaa lapsen sisäistä maailmaa.
Tunteet määräävät käyttäytymisen, ja siksi hoitajan ei kannata keskittyä lapsen toimintaan ja käyttäytymiseen, vaan tilaan sen taustalla.
Lapsi ei pysty itse valitsemaan tunnetilaansa, vaan hän ajautuu siihen automaattisesti. Puolustus ja epäluottamus ovat selviytymiskeinoja, joilla hän pitää hoivaajansa etäällä. Kun hoivaaja ymmärtää tämän, hän ei ota sitä henkilökohtaisesti, ja lukkiutuneen hoivan tilasta on helpompi päästä.
Epäluottamus vaikeuttaa muutoksiin sopeutumista. Lapsen on vaikea suhtautua esimerkiksi hoitajan roolinmuutokseen, kun tämä lopettaa leikkimisen ja patistelee pesulle tai syömään.
Luottamus rakentuu hitaasti, sillä nopea muutos ei tuntuisi lapsesta turvalliselta.
Luottamus ohittaa portinvartijan
Mantelitumake on aivojen portinvartija, joka on erikoistunut tunnistamaan vaarat. Mantelitumake toimii nopeammin kuin aivot pystyvät käsittelemään sanoja ja kieltä. ”Turvatarkastus” voidaan ohittaa turvallisuutta viestivien ilmeiden ja eleiden avulla. Arvosteleva äänensävy johtaa pian umpikujaan, mutta uteliaasti kysellen voidaan lähestyä vaikeitakin asioita.
Mantelitumakkeen puolustus ohitetaan turvan ja luottamuksen avulla. Kun hoitaja viestii ilmein ja äänenpainoin olevansa liikkeellä hyvin aikein, lapsi voi ottaa käyttöön aivojen ylemmät tasot. Helppoa yhteyden rakentaminen ei kuitenkaan ole. Liian nopea lähentyminen voi aiheuttaa torjuntaa ja puolustautumista.
Muun muassa leikkisyys auttaa pääsemään kiintymystilaan, sillä leikkiessään ei voi olla puolustustilassa. Jo muutos jumiutuneesta vihaiseen olotilaan on askel kohti turvallista vuorovaikutusta, sillä silloin lapsi on läsnä ja pystyy kommunikoimaan. Monesti olotilan muutos korjaa käyttäytymisen.
Lapsi voi kokea, että hänessä on sekä hyvä että paha puoli. Kun myös pahaa puolta ymmärretään, lapsi tuntee tulleensa hyväksytyksi.
Vaihtoehtoiset lohdun tuojat
Jos lapsi ei pysty vastaanottamaan iloa ja lohtua hoidosta ja ihmissuhteista, hän hankkii sitä muilla keinoin. Aivot saavat palkintokemikaali dopamiinia esimerkiksi lohtusyömisen, seksin, tavaroiden hankkimisen, itsensä vahingoittamisen, pakonomaisen voittamisen, tietokonepelien tai päihteiden avulla.
Kun lapsi ei luota siihen, että toinen voi tuoda iloa ja lohtua, hän varmistaa dopamiinivyörynsä pitämällä kontrollin tiukasti itsellään. Hitaasti tyydytystä tuovan hoivan avulla voi olla vaikea kilpailla ”korvikkeiden” kanssa, koska ne antavat välittömän tyydytyksen.
Surua ei pidä vältellä
Muun muassa omista vanhemmista eroon joutuneet lapset kantavat sisimmässään suurta surua. Surua ei pitäisi vältellä, koska se on olennainen tunne. Turvallisesti koettu suru auttaa lasta paranemaan.
Tunteet tarttuvat. Jos hoitaja tuntee lapsen tarinan, hän voi auttaa ilmaisemaan surua jo ennen kuin lapsi sen tavoittaa. Hoitaja voi myös auttaa lasta ymmärtämään tarinaansa ja ohjata tätä kohti selviytymiskeinoja.
Traumaattisten muistojen muuttaminen turvallisiksi ei ole helppoa, sillä lapsi kokee turvattomuutta sekä ulkoisessa että sisäisessä maailmassaan: vuorovaikutuksen lisäksi myös oman historian pohtiminen on pelottavaa. Muistoja ei kuitenkaan voi painaa unohduksiin ja vältellä, koska ne kumpuavat kuitenkin esiin.
Muistot tulisi pystyä nostamaan turvallisesti esiin. Muistoihin ei enää reagoi mantelitumakkeella, kun ne käydään läpi ja tallennetaan muistiin uudella tiedolla täydennettynä ja uudelleen jäsenneltynä.
Kiintymyskeskeisen hoidon ja terapian neurobiologia
Amerikkalainen psykologi, psykoterapeutti Jonathan Baylin luennoi marraskuussa DDP-seminaarissa. Se toi Tampereelle 140 ammattilaista, jotka toimivat kiintymyssuhteissaan traumatisoituneiden lasten kanssa. Mukana oli muun muassa lastensuojelulaitosten kasvattajia, perhehoitajia, sosiaalityöntekijöitä, psykologeja, psykoterapeutteja ja toimintaterapeutteja.
Vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia DDP® auttaa perheitä, sijaishoitopaikkoja ja hoitohenkilökuntaa auttamaan traumojen ja ongelmien vuoksi oireilevia lapsia ja nuoria. DDP-mallilla on saatu lastensuojelussa hyviä tuloksia, ja monet yksiköt ovat saaneet siitä työkaluja terapeuttiseen arkeen. Traumatisoituneiden lasten kanssa työskenteleviä auttaa PACE-asenne (Playfulness, Acceptance, Curiosity, Empathy) – eli leikkisyys, hyväksyntä, uteliaisuus ja empatia.
Parantavan vuorovaikutuksen menetelmän on kehittänyt Daniel A. Hughes. Hänen kanssaan pitkään työskennellyt Jonathan Baylin tutkii vanhemmuuden, kiintymyksen ja kehityksellisten traumojen vaikutuksia aivoihin. Tampereen seminaarissa hän toi neurobiologian näkemystä siihen, miten rakentaa luottamuksellinen ja hoitava kiintymyssuhde lapseen, joka on traumatisoitunut kiintymyssuhteissaan.
DDP-menetelmän Suomeen tuonut kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi, PsL Pirjo Tuovila on järjestänyt kehityksellisen trauman hoitoon keskittyviä seminaareja vuodesta 2002 alkaen ja kustantanut aiheesta lukuisia kirjoja.
