Kategoria Artikkelit

Artikkelin on kirjoittanut Adoptioperheet ry:n toimitussihteeri Veera Adolfsen, ja se perustuu Courtney Rennicken luentoihin ja haastatteluun PT-Kustannuksen järjestämässä Luottamuksen ja hoivan lukkojen avaaminen kiintymyssuhteissaan traumatisoituneen lapsen/nuoren kanssa -seminaarissa Tampereella 11.–12.11.2016.  Juttu on julkaistu Adoptioperheet-lehdessä 4/2016 Elämäntarina

Elämäntarinan käsittelemisessä kyse on niin faktojen haltuunotosta kuin tunteiden työstämisestäkin. Tarinan prosessointi auttaa erityisesti lapsia, joilla on vaikea traumatausta ja kiintymyssuhdeongelmia.

Adoptoiduilla on takanaan ainakin yksi kiintymyssuhteen katkos, joskus useampiakin. Suurimmalla osalla ei ole ollut mahdollisuutta turvalliseen kiintymyssuhteeseen ennen adoptioperheeseen pääsemistä. Niinpä varhaiseen traumataustaan liittyvät ongelmat, kuten jonkinasteinen reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö, ovat kansainvälisesti adoptoiduilla lapsilla keskimääräistä yleisempiä. Useimmiten oireilu menee ohi muutamassa vuodessa, mutta aina näin ei käy.

Terapeutti, psykologian tohtori, DDP®-terapeutti Courtney Rennicke on antanut vuosien ajan vuorovaikutteista kehityspsykoterapiaa eli DDP®-terapiaa sijais- ja adoptioperheille, joiden lapset ja nuoret oireilevat taustansa vuoksi. Hänen mukaansa elämäntarinan kanssa työskentelyn avulla voidaan lisätä lapsen tai nuoren ymmärrystä omasta itsestään ja tunteistaan. ”Olennaisinta elämäntarinan tekemisessä on lapsen kokemuksiin liittyvien tunteiden käsitteleminen yhdessä. Vanhemmat tuovat lapselle esiin, että haluavat oppia lisää hänestä ja käsitellä hänelle tapahtuneita asioita yhdessä”, Rennicke sanoo. Tämä edellyttää sitä, että vanhemmat tuntevat hyvin oman tarinansa ja oman tapansa käsitellä asioita – niin kuin suomalaisessa adoptioneuvonnassakin korostetaan. Lapsen vaikeillekin tunteille on oltava tilaa.

Kuuntele ja anna empatiaa

Rennicke neuvoo varaamaan paljon paperia, värikyniä ja leikeltävää materiaalia, joiden avulla lapsi voi visualisoida oman elämänsä aikajanaa ja eri elämänvaiheisiin liittyviä tunteita. Vanhemmat ja terapeutti voivat ohjata lasta ottamaan mukaan niin myönteisiä muistoja kuin kokemaansa kaltoinkohtelua ja menetyksiä. Tarkoitus on käsitellä yhdessä elämäntarinaan liittyviä tunteita. Lapsen tarinan yksityiskohtien ihmettelyn (”Mitähän sijaisäitisi mahtoi tarkoittaa, kun sanoi sinulle niin?”), tarinan eri vaiheiden äärelle pysähtymisen ja uteliaiden kysymysten avulla aikuiset osoittavat, että heidän mielestään lapsen tarina on tärkeä. Vanhempien on tärkeää osoittaa empatiaa, kun lapsi kertoo kokemistaan asioista.

”Kun lapsen tarinassa tulee esiin traumaattisia asioita, voit katsoa lasta ja sanoa, että olet hirveän pahoillasi, että hänelle on tapahtunut niin, ja että hän on ollut ihan liian pieni kokemaan sellaista. Samalla korosta, että haluat ja kestät kuulla lapsen kokemuksista ja että haluat tuntea hänet kokonaan”, Rennicke havainnollistaa. Hän kertoo tapausesimerkin hoitamastaan Kolumbiasta Yhdysvaltoihin adoptoidusta varhaisteinistä, joka valehteli vanhemmilleen eikä halunnut näyttää tunteitaan. Tyttö kuvaili terapiassa olevansa koko ajan sekaisin ja pelkäävänsä itkemistä. ”Kun käsittelimme perheterapiassa hänen elämäntarinaansa, hän sai itselleen uskottavan selityksen siihen, miksi hänestä tuntuu siltä kuin tuntuu. Että vaikka lastenkodin henkilökunta teki parhaansa, hän ei yleensä vauvana saanut itkuunsa lohdutusta, ja siksi häntä nyt pelottaa, jos tekee mieli itkeä. Se auttoi.”

Vanhempien on tärkeää osoittaa empatiaa, kun lapsi kertoo kokemistaan asioista.

Varsinaiseen elämäntarinatyöhön ei hänestä ole tarvetta, kunhan taustaan liittyvät asiat pysyvät avoimen keskustelun piirissä. Sen aika tulee myöhemmin, kun lapsi itse kiinnostuu enemmän taustastaan. ”Jos lapsella on ikäviä tunteita tai vaikeuksia joissain tilanteissa, vanhempi voi kyllä ehdottaa uteliaasti lapsen historiaan liittyvää tulkintaa. Että hei, mietin että voisikohan kyse olla siitä, että kun olit pieni, niin sinulle tapahtui noin ja ehkä siksi sinusta tuntuu nyt tältä. Ja jos lapsi kertoo jotain siitä, mitä ajattelee taustastaan, on tietysti tärkeää kuunnella, olla empaattinen ja jakaa tunteet lapsen kanssa.” Rennicke huomauttaa, että lapsille on hyödyllistä kuulla vertaistensa tarinoita, joiden avulla hän voi peilata omaansa. Jos lapsi ei tapaa muita adoptoituja, sopivia tarinoita voi löytyä esimerkiksi kirjoista.

Avoimuus auttaa

Valtaosalla kansainvälisesti adoptoiduista lapsista mahdollisiin kiintymyssuhdeongelmiin liittyvä oireilu menee ohi muutamassa vuodessa. Vain pieni osa adoptioperheistä käy terapiassa. Miten käsitellä lapsen elämäntarinaa adoptioperheessä, jossa lapsella menee ihan hyvin?

Rennicken mukaan lapsen taustaa on hyvä työstää arjessa PACE-vanhemmuuden hengessä. Monille tuttu PACE-lyhenne tulee sanoista playfulness (leikkisyys), acceptance (hyväksyntä), curiosity (uteliaisuus) ja empathy (empatia), jotka kuvaavat vanhemman asennetta lapseen.
”Tärkeintä on, että lapselle jutellaan usein hänen adoptiotaustastaan ja tehdään selväksi, että siitä voidaan aina puhua. Hyvä hetki puhua on silloin, kun lapsella on turvallinen olo ja hän on lähellä vanhempiaan, vaikka iltasadun aikaan”, Rennicke vinkkaa.

 

LUKUVINKKEJÄ:

Kim Golding: Using Stories to Build Bridges with Traumatized Children (2014)
Kim Golding: Hoitava kiintymys – terapeuttinen vanhemmuus (suom. 2014)
Denise Lacher: Connecting with Kids Through Stories (2004)

X