Kategoria Artikkelit

Kiintymyssuhde lapsen kehityksen säätelijänä

Psykiatri ja psykologi John Bowlby kehitti 1950-luvulla yhdessä kehityspsykologi Mary Ainsworthin kanssa teorian kiintymyssuhteista. Teorian mukaan ihmisellä on synnynnäinen tarve luoda voimakkaita tunnepohjaisia siteitä läheisiin hoivaajiinsa. Kiintymyssuhteen kehitys alkaa lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana, jolloin vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa syntyy niin sanottuja sisäisiä työmalleja eli oletusmalleja koskien ”minua itseäni” sekä ”toisia suhteessa minuun”. Nämä mallit kehittyvät myöhemmissä kokemuksissa ja vakiintuvat nuoruusiässä.

Kiintymyssuhteet muodostuvat asteikolle turvallinen – turvaton sen mukaan, miten aikuinen on vastannut lapsen viesteihin. Lapsen käsitykset itsestään ja häntä hoivaavista aikuisista muodostuvat siten hänen saamansa hoivan laadun mukaan. Kiintymyssuhteet ovat lapsen kokemusta vahvimmin sääteleviä suhteita, joten ne vaikuttavat myös aivojen kehitykseen. Vastasyntyneen lapsen aivot painavat syntymän hetkellä noin 450 grammaa. Ensimmäisen elinvuoden aikana aivojen tilavuus kasvaa niin, että vuoden iässä ne painavat jo kilon verran. Aivojen kehitys riippuu siitä, miten niitä käytetään.

Keskeisin aivoja muovaava tekijä on riittävä vuorovaikutus. Mahdollisuus vuorovaikutukseen ja läheisten ihmissuhteiden luomiseen on siis erityisen merkittävää aivojen kehitykselle. Ne aivoradat, joita vahvistetaan, kehittyvät, ja ne, joita ei vahvisteta, jäävät pois käytöstä. Turvalliset kiintymyssuhteet näyttävät tukevan parhaiten lapsen kokonaiskehitystä.

Adoptiolapsella on taustallaan pettymyksiä

Jokainen adoptiolapsi on kokenut vähintään yhden, mutta yleensä lukuisia kiintymyssuhdekatkoksia. Aiemmin ajateltiin, että lapsen ikä adoptiohetkellä on merkittävin tekijä sopeutumiselle. Nykyajattelun mukaan merkittävää on ennen kaikkea se, miten lapsi on pystynyt luomaan kiintymyssuhteita ennen adoptiota.

Mahdollisuus adoptiota edeltävien kiintymyssuhteiden muodostumiseen vaihtelee lapsikohtaisesti. Sitä määrittävät muun muassa olosuhteet, joissa lapsi on asunut, se miten häntä on hoidettu, kuinka paljon hänen elämässään on ollut muuttuvia hoitopaikkoja ja hoitajia sekä se, millaisia lapsen perusluonne ja temperamentti ovat.

Kiintymyssuhteen kehittyminen on aina erityinen haaste adoptoiduille lapsille ja heidän perheilleen. Varhaiset kiintymyssuhdemallit vaikuttavat taustalla kaikkiin myöhempiin ihmissuhteisiin. Toisaalta tiedetään, että kiintymyssuhdemalli muuttuu elämän aikana ja tätä muutosta
voi tukea monin eri tavoin. Tässä mielessä adoptio on lapsen toinen mahdollisuus.

Lapsen taustaan, kiintymyssuhteeseen ja perusturvallisuuteen liittyvät haasteet

Koulussa on syytä ottaa huomioon joitakin keskeisiä adoptiolasten taustasta johtuvia asioita. Osa lapsista on varhaisten puutteellisten kiintymyssuhdekokemustensa vuoksi hyvinkin ”eroherkkiä”. Ryhmätilanteet voivat palauttaa mieleen muistoja lastenkodista. Ylipäätään muutostilanteet, esimerkiksi opettajan tai opetusryhmän vaihtuminen, voivat olla adoptiolapselle hankalia. Vaihtuvat ihmissuhteet ja luottamuksen rakentaminen vievät lapselta energiaa ja vaativat aikuisilta aikaa sekä ymmärrystä.

Osa lapsista rakentaa turvallisuuttaan ennakoimalla ja kontrolloimalla arkeaan. Muutostilanteissa ennakointi ja kontrollointi ovat vaikeita toteuttaa, ja lapsi voi ahdistua kokemastaan. Tällaista lasta auttaa tulevien tapahtumien, vaikkapa kirjastoon suuntautuvan retken tai urheilupäivän kulun selostaminen jo etukäteen. Useimmista lapsista luokkaretkelle lähteminen on hauskaa ja jännittävää positiivisessa mielessä, mutta eroja ja menetyksiä kokenut lapsi voi joutua kauhun
valtaan nähdessään koulun pihalla bussin, jonka takaisin tulosta ei ole tietoa.

Koulussa on tärkeä muistaa, että lasta ei jätetä yksin haasteidensa kanssa eikä käytetä niin sanottuja hylkääviä rangaistusmenetelmiä, kuten luokasta pois lähettämistä ilman mukana seuraavaa aikuista. Adoptiolasten työ turvallisuuden rakentamiseksi jatkuu lapsen omassa perheessä pitkälle kouluikään asti. Kiintymyssuhteeseen liittyvät kysymykset eivät siis ole loppuun käsiteltyjä lapsen tullessa kouluun. Luottamus, kiintymys ja sitä kautta perusturvallisuus vahvistuvat vain ajan kanssa. Joskus opettajien on vaikeampi yhtäältä huomata ja toisaalta tukea lasta näissä haasteissa kuin vaikkapa oppimiseen
liittyvissä asioissa.

Adoptiolapsen epätasaisen, palapelimäisen kehitysprofiilin vuoksi osalla lapsista on ikätasoa nuoremman lapsen tarpeita tietyillä kehitysalueilla. Näitä voivat olla kiintymyssuhteeseen, sosiaalisiin taitoihin sekä tunne-elämän kehitykseen liittyvät tarpeet. Se voi johtaa siihen, että lapsi tarvitsee koulussa aikuisen tukea huomattavasti enemmän ja ikätasoaan alemmalla tavalla esimerkiksi tunne-elämään liittyvissä asioissa sekä sosiaalisissa suhteissa. Tämä voi tarkoittaa myös fyysistä tyynnyttelyä, kuten sylissä pitämistä. Itsetunnon heikkouden vuoksi lapsi voi tarvita ikätasoaan enemmän hyvyytensä pönkittämistä ja arvostuksen osoittamista aikuiselta. Joidenkin lasten on vaikea uskoa, että he kelpaavat ja ovat hyviä. He voivat myös kokea muita lapsia helpommin voimakasta häpeää omasta itsestään ja tarkkailla erityisen tarkasti sekä opettajan että muiden lasten reaktioita itseään kohtaan. Myös huomion haku toisinaan erikoisillakin keinoilla voi olla lapsen tapa osoittaa tarvitsevuuttaan.

Koulussa lapsi tarvitsee tukea luodakseen elämänhistoriaansa, liittääkseen yhteen entisen ja nykyisen. Kun käsitellään adoptiolapsen kannalta herkkiä asioita, kuten perinnöllisyyttä tai sukupuuta, opettajilta tarvitaan huomaavaisuutta ja malttia edetä lapsen tai nuoren omaan tahtiin. Usein jo ennen murrosikää alkava identiteettityöskentely voi myös viedä voimavaroja koulunkäynniltä. Adoptoitujen ja heidän perheidensä kanssa työtä tehneet puhuvat adoptiolapsen yhdeksänvuotiskriisistä. Termillä tarkoitetaan sitä, että kun kognitiivinen kehitys on edennyt tietylle tasolle, lapsi alkaa ymmärtää syvemmin adoptiota sekä työstää sitä, mitä merkitsee olla adoptoitu.

Reaktiivinen kiintymyssuhde häiriö yleinen adoptiolapsilla

Adoptoidun lapsen sopeutumisen suurin este saattaa olla niin kutsuttu reaktiivinen kiintymyssuhdehäiriö (RAD), joka on yleinen varsinkin niillä lapsilla, jotka ovat kokeneet varhaisessa vuorovaikutusympäristössään vakavia hoivan puutoksia ja vaille jäämistä. Häiriöstä on kaksi muotoa, estynyt ja estoton.

Estyneessä muodossa lapsi vetäytyy kontakteista eikä kiinnity toivotulla tavalla ja toivottavassa aikataulussa uusiin adoptiovanhempiinsakaan. Estottomassa muodossa lapsi puolestaan suhtautuu valikoimattoman sosiaalisesti tuntemattomiinkin ihmisiin eikä tee eroa vanhempiensa ja muiden aikuisten välillä. Tämä
on ollut toimiva strategia lapsen aiemmassa elämässä. Hän on oppinut olemaan luottamatta ja luomaan mahdollisimman monia suhteellisen pinnallisia ja erotilanteissa tuskattomia ihmissuhteita, jotta välttyisi pettymyksiltä.

Ikätasoista kehittyneempi käytös, yksin pärjääminen, turvattomuus sekä erilaiset pelot ovat myös yleisiä. Lapsi vaikuttaa usein vanhemmalta kuin onkaan ja hänellä on taitoja, joita sen ikäisellä ei tarvitsisi olla. Lapsen maailma on käsittämätön ja ennakoimaton eikä hän näe mitään yhteyttä omien tekojensa ja sen välillä, mitä niiden johdosta tapahtuu.

Kiintymyssuhdehäiriöt ovat vakavuusasteeltaan ja ilmenemismuodoiltaan hyvin erilaisia. Reaktiivisen kiintymyssuhdehäiriön yleisyydestä adoptiolapsilla ei toistaiseksi ole luotettavaa tietoa. Oireiden kesto on aina yksilöllinen, ja ne voivat jatkua pitkäänkin. Pitkittyessään RAD johtaa tarpeeseen hakea lapselle kiintymyssuhdehäiriöihin erikoistuneen ammattilaisen apua. Vanhemmat voivat tarvita rohkaisua ja käytännön neuvoja avun hakemiseen. Deprivoiduista oloista adoptoiduilla lapsilla on tavattu esimerkiksi niin sanottua laitosautismia.

Uuden aikuisen kanssa RAD:sta kärsivä lapsi on usein hurmaava, kontaktia hakeva lapsi. Vaikka lapsen vanhemmat tai aiemmat opettajat olisivat tuoneet esiin lapsen haasteellisuutta, uuden aikuisen voi olla vaikea uskoa sitä. Jonkun ajan kuluttua lapsessa alkaa kuitenkin tulla esiin rajattomuutta, esimerkiksi suuttumusta ja vihaa, syömisongelmia, kyvyttömyyttä pitää yllä ystävyyssuhteita, valehtelemista, varastamista ja itsetuhoisuutta sekä massiivista tarvetta kontrolloida ympäristöään ja olla jatkuvasti tilanteen tasalla. Lapsella on taipumus ”splitata” eli saada aikuiset toisiaan vastaan.

Lapsen käytös voi myös olla hyvin erilaista kotona ja koulussa. Ryhmätilanteissa saattaa nousta pintaan lastenkodissa toimineet henkiinjäämismetodit. Erilaisesta käytöksestä kotona ja koulussa voi aiheutua ristiriitaa ja uskottavuusongelmia vanhempien ja opettajan välille.

Vinkkejä opettajille: miten toimia reaktiivisesta kiintymyssuhdehäiriöstä kärsivän lapsen kanssa koulussa?

  • On aina hyvä ottaa yhteyttä vanhempiin ja käydä heidän kanssaan jatkuvaa keskustelua lapsesta. Molempien osapuolien kokemukset ovat merkittäviä lapsen ymmärtämisessä.
  • Tue vanhempia heidän vanhemmuudessaan. Lapsi on yleensä kotona hankalampi kuin koulussa ja vanhemmat ovat väsyneitä.
  • Kerro omia havaintojasi koulupäivien ajalta.
  • Älä tuomitse itseäsi, jos olet uskonut lasta ja syyttänyt vanhempia toimimattomasta vanhemmuudesta. Tämä johtuu lapsen ”splittaamisesta”.
  • Älä anna lapsen kontrolloida tunteitasi, vaan pyri pysymään rauhallisena erilaisissa tilanteissa.
  • Lapsen tulee saada rikkomuksista luontevia seurauksia.
  • Älä anna lapselle käsittämättömiä tai häpeää aiheuttavia rangaistuksia.
  • Sitoudu rehellisesti ja ole läsnä, kun olet lapsen kanssa. Lapsi on hyvin herkkä vaistoamaan ja tulkitsemaan omista lähtökohdistaan aikuisten käyttäytymistä.
  • Anna paljon positiivista palautetta: ei vain siitä, mitä lapsi tekee, vaan myös siitä mitä lapsi on (huomaamalla uusi kampaus, irronneet hampaat, uudet vaatteet, kauniit pisamat jne.)
  • Pyri luomaan katsekontakti, vaikka lapsi sitä välttäisikin.
  • Valmistaudu siihen, että hyvien aikojen jälkeen tulee taas huonompia aikoja.
  • Usko, että voit olla tärkeä linkki lapsen psyykkisessä paranemisessa.
  • Vaadi ja etsi itsellesi työnohjausta.
X