Vanhemmuutta ei voi oppia vain koulun penkillä tai kirjasta lukemalla. Silti koen, että jokainen kirja, vertaisryhmän tapaaminen tai valmennus on vienyt meitä eteenpäin kohti valmiimpaa vanhemmuutta. Etenkin adoptiovanhemmuudessa eteen tulee varmasti tilanteita, joita varten on hyvä etukäteen pohtia mitä ajatuksia ne mahdollisesti meissä itsessämme herättävät ja millaista tukea erilaisiin tilanteisiin on mahdollista saada.
Ajattelen, että kynnys avun pyytämiseen on itseasiassa tällä hetkellä hyvin matala jos ja kun sellaisen aika joskus tulee. Jokainen lapsi ja jokainen perhe on tottakai yksilöllinen ja siitä syystä yhtä oikeaa vastausta ei ole moniin asioihin olemassakaan. Koen odotusajan olevan jokatapauksessa erinomainen aika uuden oppimiselle ja tiedon keräämiselle. Nyt meillä on mahdollisuus ajatella asioista objektiivisemmin ja rationaalisemmin kuin siinä hetkessä jolloin perheessämme on yksi jäsen enemmän.
Tämä syksy on tuntunut adoptioprosessissa pisimmältä ajanjaksolta tähän saakka. Neuvonnan ja lupaprosessin aikana koin, että odotuksen jaksamiseen auttoi aina tieto tulevista etapeista. Päivämäärät kalenterissa palasteli ikäänkuin yhden pitkän aikajänteen pienemmiksi paloiksi, jossa edessä oli konkreettinen päivämäärä tiedossa. Poikkeuksellisen kevään ja kesän aikana kuukaudet kuluivat kuin itsestään ja mielikin oli rauhallinen. Ehkä siksikin, ettei ajatukset vielä uskaltaneet hypätä siihen mahdolliseen hetkeen kun puhelin aikanaan tulee soimaan ja tieto lapsesta meille annetaan. Syksyn tullen alkoi näkymään valoa jälleen kohdemaiden adoptioprosessien jatkumisen osalta ja nyt kun ensimmäiset perheet pääsevät pitkän ”lock down” jakson jälkeen vihdoin matkustamaan on alkanut omakin mieli jo kääntyä kohti tulevaa. Tietynlainen odotuksen epävarmuus on läsnä oikeastaan ensimmäistä kertaa tänä syksynä koko prosessin aikana, sillä emme tiedä odotammeko tässä pisteessä kuukauden, kuusi vai ehkä 36.
Lapsemme synnyinmaan tutkiminen on tuntunut hyvälle tavalle käyttää tätä aikaa hyödyksi.
Epävarmuus liittyy kuitenkin nimenomaan tuohon kestoon. Kalenterissa kun ei lue enää päivämääriä tai seuraavia etappeja. Olen koittanut käyttää odotusajan hyödyksi lukemalla, kuuntelemalla erilaisia podcasteja, verkostoitumalla ja valmistelemalla tulevan lapsen huonetta. Huomaan istuvani huoneen nojatuolissa yhä useammin hiljaa itsekseni ja miettien, mitä kaikkea eteen vielä tulee ennen kuin tähän huoneeseen muuttaa tuo pieni ihminen.
Vanhemmuus on koko elämänmittainen oppimispolku, jossa jokainen pieni askel vie eteenpäin. Syksyn aikana olemme alkaneet myös tutkimaan lapsemme synnyinmaan kulttuuria ja historiaa. Se on tuntunut todella hyvälle tavalle käyttää tätä aikaa hyödyksi. Mitä enemmän itse tiedämme, sen paremmin ehkä osaamme aikanaan vastata joihinkin eteen tuleviin kysymyksiin. Emme kaikkiin, mutta edes joihinkin.
Kaikkeen ei ole mahdollista etukäteen valmistautua ja kaikkea ei voi mitenkään opetella. Tulee kuitenkin hyvä tunne siitä, että joihinkin asioihin voimme vaikuttaa itse opiskelemalla ja tutkimalla. Mieli rauhoittuu tästä vielä varmasti ja nämäkin tunteet on hyvä käydä läpi. Valoa varmasti vielä on luvassa – ennemmin tai myöhemmin.
Voikaa hyvin <3.
-Emilia
Emilia on aloittanut ensimmäisen adoptioprosessinsa, joka suuntautuu kansainväliseen adoptioon.
Muihin kotimaan ja kv-odottajien kirjoituksiin
