Tekstin on kirjoittanut adoptioäiti, nuorisopsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Nina Pyökäri ja se on julkaistu alunperin Adoptioperheet lehden Koulu-teemaisessa numerossa 3-4/2020
Levottomuutta, keskittymisvaikeuksia, haasteita siirtymätilanteissa… Tarkkaavuushäiriöoireilua ja traumaoireilua on usein vaikeaa erottaa toisistaan. Sopivimman hoidon ja tukitoimien saamiseksi oikea diagnoosi on kuitenkin tärkeä. Nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Nina Pyökäri havainnollistaa asiaa kuvitteellisella tapausesimerkillä 9-vuotiaasta Atesta.
Atte on 9-vuotias perusterve poika, joka on adoptoitu 2,5-vuotiaana ulkomailta Suomeen. Hän on tiettävästi syntynyt täysiaikaisena, mutta mitään varmoja tietoja perhetaustasta tai syntymäolosuhteista ei ole käytettävissä. Atte löydettiin yleiselle paikalle jätettynä arviolta muutaman viikon ikäisenä, ja hän on ollut tuolloin kuivunut ja huonossa ravitsemustilassa. Tämän jälkeen hän oli adoptioonsa asti lastenkodissa ja yhdessä sijaisperheessä, jossa oli myös lukuisia muita lapsia. Aten sijaisäiti kuvaili häntä tyytyväiseksi pojaksi, joka itkee vain harvoin. Kehitys oli jonkin verran viiveistä, mutta ei taustan huomioiden huolestuttavasti. Atte on adoptioperheensä ensimmäinen ja ainoa lapsi. Adoption jälkeen Atte saavutti ensimmäisten vuosien aikana motorisessa ja kielellisessä kehityksessä ikätasonsa, joskin sosiaalisilta taidoiltaan hän on ollut koko ajan ikätovereitaan jäljessä. Hän oli kotiin tultuaan kotihoidossa vuoden ajan ja sitten päivähoidossa koulun aloitukseen asti.
Päivähoidossa huolenaiheina olivat Aten taipumus levottomuuteen ryhmätilanteissa ja ajoittainen impulsiivisen aggressiivinen reagointi toisia lapsia kohtaan. Ohjattuna ja kiinnostavan tehtävän äärellä Atte kuitenkin keskittyi hyvin jo alle kouluikäisenä. Atte kävi esikoulun vielä päiväkodin yhteydessä, mutta tämän jälkeen hän siirtyi keskisuuren kotikaupunkinsa alakouluun. Koulussa on viime vuosina panostettu avoimiin oppimisympäristöihin ja pyritään luopumaan luokkamuotoisesta opetuksesta.
Tarkkaavuushäiriölääkityksestä voi olla traumaoireilussa merkittävää haittaa.
Aten ensimmäisten kouluvuosien aikana on noussut esiin runsaasti huolenaiheita liittyen koulussa pärjäämiseen. Wilmassa on lähes päivittäin merkintöjä keskittymisvaikeuksista, levottomuudesta ja jopa vaikeudesta saada kontaktia Atteen hänelle hankalissa tilanteissa. Kun siirrytään paikasta toiseen, Aten toiminnanohjaus on kaoottista ja häntä on jouduttu ohjaamaan paljon kädestä pitäen. Aten on myös ollut haastavaa muodostaa kaverisuhteita luokkatovereihin. Varsinaisista oppimisvaikeuksista ei ole kuitenkaan tullut vaikutelmaa, ja Atte on pystynyt kotona tekemään tehtäviä hyvin.
ADHD-tukitoimista voi olla myös apua
Opetushenkilökunta kokee Aten vaatiman tuen ja ohjauksen kuormittavana. Koululääkäri päätyy pyytämään ADHD-tutkimuksia lastenpsykiatrian poliklinikalta. Vanhemmat kokevat riittämättömyyttä kyvyissään tukea Attea, jonka haasteet eivät näy perheen pääsääntöisesti rauhallisessa arjessa lainkaan koulun kuvaaman kaltaisina. Vanhemmat ovat myös huolissaan Aten lisääntyvästä alakuloisuudesta, jonka he uskovat liittyvän toistuviin epäonnistumisen kokemuksiin koulussa ja kaverisuhteiden vaikeuksiin. Tutkimuksissa Atte täyttää monia tarkkaavuushäiriön diagnostisia kriteereitä. Hän häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä, siirtymätilanteet ovat hänelle haasteellisia, hän liikkuu tunneilla levottomasti ja vääntelehtii tuolillaan. Atte liikkuu tilanteissa, joissa se ei ole suotavaa, hänen kykynsä järjestää tehtäviä ja toimintoja on heikko, eikä yksityiskohtiin paneutuminen onnistu kouluympäristössä. Ohjeiden noudattaminen on Atelle hankalaa, hän ei jaksa odottaa vuoroaan ja on liian vetäytyvä tai tunkeileva suhteessa kavereihin.
Jos päädytään tarkkaavuushäiriödiagnoosiin, monet tarjottavat tuet ovat avuksi Atelle, vaikka kysymyksessä olisi todellisuudessa traumataustaan liittyvä oireilu. Atte todennäköisesti hyötyisi esimerkiksi pienemmästä ryhmästä, yksilöllisemmästä aikuisen tuesta, erillisestä koetilasta ja pysyvyydestä opetustilojen ja opettajien suhteen. Toimintaterapiastakin voi olla osaltaan hyötyä, joskin parhaiten sopivat kuntoutustavat löytyvät oikean diagnoosin myötä. Tarkkaavuushäiriölääkityksestä sen sijaan voi olla traumaoireilussa merkittävää haittaa. Lääkitys ei tuolloin vaikuta tarkkaavuuden säätelyä parantavasti vaan voi lisätä ahdistuneisuutta, univaikeuksia ja sympaattisen hermoston yliaktivaatiota. Tarkkaavuushäiriön taustalla on kehityksellinen neuropsykiatrinen häiriö, jonka yksityiskohtiin ei tässä kirjoituksessa paneuduta tarkemmin. Keskitytään sen sijaan siihen, millaiset seikat Aten tapauksessa viittaavat traumaoireiluun.
Traumaoireileva on hälytysvalmiudessa
Atte on kokenut varhaisvaiheissaan useita kiintymyssuhdekatkoksia: eron biologisesta äidistä, lastenkodin hoitajista ja sijaisäidistä. Kiintymyssuhdekatkokset ovat merkittäviä traumaattisia kokemuksia, sillä ero biologisesta vanhemmasta on jopa eloonjäämistä uhkaava traumakokemus. Mitä toistuvampia nämä kokemukset ovat, sitä kuormittavampia ne ovat lapselle ja sitä haastavampaa lapsen on asettua turvalliseen kiintymyssuhteeseen adoptiovanhemman kanssa. Atte on kokenut ensimmäisten viikkojensa aikana lisäksi voimakasta fyysistä uhkaa ravitsemuksen laiminlyömisen vuoksi. Vaikeat traumakokemukset muovaavat kehittyvän lapsen hermostoa ja herkistävät elimistön valmistautumaan uusiin mahdollisiin eloonjäämistaisteluihin.
Traumaoireilussa lapsi pyrkiikin jatkuvasti suurella valppaudella skannaamaan ympäristöstään potentiaalisia uhkia. Skannaaminen voi jatkua jopa öisin, jolloin uni jää katkonaiseksi ja pinnalliseksi. Traumatisoituneella lapsella voi myös olla tarve tietää koko ajan kaikki ympäristönsä tapahtumat ja muiden ihmisten aikeet, mikä on tietenkin mahdotonta ja lisää hälytystilaa ja ahdistuneisuutta. Traumaoireilevan lapsen hälytysvalmius estää tarkkaavuuden säätelymekanismien tarkoituksenmukaisen käyttämisen. Kun ihminen taistelee eloonjäämisestään, kaikki käytettävissä oleva energia suunnataan siihen ja vähemmän tärkeät korkeammat aivotoiminnot saavat väistyä. Karhua pakoon juostessa ei pysty laskemaan päässälaskuja, vaikka joku yrittäisi vakuutella, että niin kannattaa tehdä.
Kaoottisen tuntuinen koulu
Atte pärjäsi tuetummassa päiväkotiympäristössä paremmin, ja koulun aloituksen myötä ongelmat nousivat selvemmin esiin. Päiväkodissa hän oli tutussa rajatussa ympäristössä, hoitajat pysyivät samoina ja päivissä oli selkeät samanlaisina toistuvat rutiinit. Tämä auttoi Attea tuntemaan olonsa turvallisemmaksi ja laski hälytysvalmiuden tasoa. Päiväkodissa Atelta ei vaadittu opillista suoriutumista siinä määrin kuin koulussa, joten tarkkaavuuden ohjaamisen pulmat jäivät taka-alalle ja sosiaalisten suhteiden ongelmat korostuivat. Atte sai kuitenkin päiväkodissa koulua enemmän aikuisen tukea ja ohjausta myös sosiaaliseen kanssakäymiseen. Aten on traumataustansa vuoksi vaikea tunnistaa ja säädellä omia tunteitaan ja tehdä oikeita tulkintoja toisten tunnetiloista. Lastenkodissa lapsi ei yleensä saa riittävää johdonmukaista palautetta hoitajilta, jotta hän voisi oppia vuorovaikutuksen perusasioita. Niinpä kokemus itsestä voi olla monin tavoin erilainen kuin biologisen vanhemman hoivassa kasvaneella lapsella. Koulussa Atte joutui itselleen selkeästi liian vaativaan ympäristöön, ja samalla oppimiseen sekä sosiaalisiin taitoihin ja vuorovaikutukseen liittyvät vaatimukset lisääntyivät. Aten sisäinen kokemus koulupäivistä oli kaoottinen. Hän ei kyennyt jäsentämään milloin hänen tulisi olla missäkin, ei suuntaamaan ajatuksiaan avoimessa ärsykkeitä täynnä olevassa tilassa pitkäaikaisesti mihinkään eikä kokemaan iloa ja onnistumisen kokemuksia päivien aikana.
Traumaoireilevan lapsen hälytysvalmius estää tarkkaavuuden säätelymekanismien tarkoituksenmukaisen käyttämisen.
Vaikeissa traumakokemuksissa koetaan yleensä hallinnan tunteen menettäminen. Aten kouluympäristössä tämä kokemus toistui päivittäin, mikä aktivoi ja vahvisti samalla Aten epätarkoituksenmukaisesti toimivaa hermoston hälytysjärjestelmää. Atte oli asetettu tilanteeseen, josta hänellä ei ollut alun perinkään mitään mahdollisuuksia selvitä yksin.
Varhaiset tukitoimet auttavat lasta
Kuten tarkkaavuushäiriössä, myös traumataustaisella lapsella on kohonnut riski joutua negatiivisen palautteen kierteeseen. Jatkuva kielteinen palaute vaikuttaa väistämättä lapsen kokemukseen itsestä ja välillisesti mielialaan. Tukitoimet tulisikin saada käyttöön tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, jotta liitännäisoireita ei ehtisi kehittyä. Tulee myös muistaa, että lapsella voi olla traumataustansa ja siihen liittyvän oireilun lisäksi myös neuropsykiatrinen tarkkaavuuden säätelyn häiriö. Tällöin hoito ja kuntoutus on ymmärrettävästi erityisen vaativaa. Kokonaisvaltaiseen lapsen ja nuoren hyvään hoitoon kuuluu aina mahdollisen lääkityksen lisäksi psykososiaalista tukea ja kuntoutusta. Hyvä yhteistyö koulun henkilökunnan kanssa ja traumaymmärryksen lisääminen johtavat parempaan hoitotulokseen ja lapsen tai nuoren hyvinvoinnin lisääntymiseen, millä on parhaimmillaan merkittävä positiivinen vaikutus pitkälle aikuisikään.
