Ensimmäinen kohtaaminen, pienet jalat valkoisissa pitsisukissa ja kädet kurottavat ylös rottinkikehdosta. Jotain pientä jokellusta ehkä, sitä en kuule omien ilonkiljahdustemme alta. Piskuinen tyttö on suittu ja syötetty kohtaamaan vanhempansa, pyörein silmin hän katselee meitä kahta. Poimin hänet syliini ensin, hän katselee silmät pyörinä ja tummina. Isälleen hän jo hymyilee. Nappaamme valokuvia vuorotellen. Aivan uskomatonta, että tämä täydellisyys on lapsemme.
Vauva on runsaan kuukauden ikäinen. Aurinko paistaa Matti ja Maija –kodin ikkunasta. Hän on onnekkaampi kuin viereisen huoneen pikkuiset, jo vähän vanhemmat lattialla mönkijät, niin hoitajat kertovat. Me vasta onnekkaita olemme, hän on meidän, terve ja kaikkein ihanin!
Tätä hetkeä on edeltänyt pitkä tie, kymmenkunta vuotta, kaikenlaista yritystä, miehen vaihtokin. Ikäviä asioita, ambulanssireissuja Naistenklinikalle, toiveita, odotusta, hormoneja, nukutuksia, erilaisia kokeiluja, pettymyksiä, itkuja ja yritystä elää lapsettomana. On ollut pakko keskittyä työhön ja jonkinlaisen uran aloittamiseen, ettei elämä hujahda ohi. Olin töissä puhelimen soidessa, selaamassa postia tauolla, levähtämässä hetken ulkomaalaisilta yhteistyökumppaneilta, heitä kun oli paikalla kaikilta mantereilta. Olen ollut melkein yhdeksän kuukautta vastuussa teknologiayhtiön vientimarkkinoinnista, sama määrä kuukausia kuin odottavalla äidillä paitsi että minä olen odottanut vuosia.
Juha, nyt vihdoin pikkuisen tytön isä, ehdotti lapsen tekemistä melkein heti. Häneltä kun jäi poika edelliselle vaimolle. En voinut luvata, melkein ero tuli, koska epävarmuus niissä asioissa vaikutti kohtalolta. Edellisen kaverin isä satutti vertaamalla minua mahoon hiehoon. Ne siellä maalla pantiin lihoiksi. Juha on toisenlainen, hänelle minä riittäisin, niin hän sanoo. Mutta yhdessä me olemme toivoneet ja yrittäneet kahdeksan vuotta. Ja nyt, tässä!
Kolme kuukautta aiemmin me saimme kuulla olevamme listan kärjessä. Se tarkoitti, että vuoden sisällä. Pelastakaa Lapset ry:n virkailija totesi, että voisin alkaa katsella työmatkalla lastenvaatteita, eteläisen Euroopan suurkaupungeissa kun on niin kauniita. Viikkoa aiemmin olin ostanut ensimmäiset, Lontoossa kurssitapahtuman ruokatunnilla, keltaiset puolivuotiaan sukkahousut ja sinikeltaisen collegeasun, ja pienen pipon, ne sopisivat kummalle tahansa, pojalle tai tytölle. Mehän emme tienneet.
Saimme naapurilta tarvikelistan. Hänellä on vuoden vanha taapero. Sieltä irtoaa vanna ja makuupussi ja muutaman tuiki tarpeellinen esine äitiyspakkauksesta. Ryntäämme kauppaan. Kasa vaatteita, valkoista ja vaaleanpunaista, pitsiä, palloja, kieloja ja tähtiä, kaikkea kaunista prinsessalle! Mikään ostoksilla käynti ei voi koskaan olla yhtä ihanaa, vaikka tavaraa tulee röykkiöittäin kontti ja takaistuin täyteen. Turvaistuin on välttämätön, ilman sitä vauvaa ei luovuteta, meille sanottiin. Vaunut ovat kalliit, niiden hankintaa pitäisi ehtiä harkita, mitä, missä. Ystävä lainaa, hänen lapsensa istuu jo rattaissa.
Pomoa käy sääliksi. Tämä tulee hänelle yllätyksenä. En voinut tietää, en uskaltanut varoittaa, koska en ollut varma. Tavallaan olin raskaana, tai kuvittelin olevani, mutta jos sen olisi sanonut ääneen, taika olisi lauennut. Omatunto kolkuttaa. Lupaan hoitaa hommat kasaan siten, että joku pystyy jatkamaan.
Juha ottaa vapaapäivän, minä otan vapaapäivän. Tulemme hakemaan Sofiaa, huikkaan ovisummeriin. Se vastaa iloisimmilla pärinällä koskaan. Saamme harjoitella lapsemme pesua, puemme hänet ja pakkaamme turvaistuimeen. Se köytetään kuin kultakimpale turvavöihin. Mieluiten pitäisin sylissä, mutta sääntö on sääntö. Juha ajaa vakavana. Me molemmat pelkäämme, että juuri tällä kertaa joku ajaa kylkeen, vaikkei sellaista ole koskaan tapahtunut eikä tälläkään kertaa. Onneksi.
Kotona Mauku nuuhkii turvaistuinta. Se tietää, tämä kuuluu klaanille. Kun kerran otin naapurin vauvan pariksi tunniksi, kisu livahti keittiön ovelle sen näköisenä, että jos tuo tulee meille, minä lähden. Se parahtaa vain kerran yöllä oven takana, tietää asemansa, klaanin alimmainen, ensin on prinsessa, seuraavana Juha, ja kaukana kaikesta, Mauku.
Ja kuinka Sofia nukkuu, kuin Ruusunen, posket punaisina pomon lainaamassa kehdossa. Siinä heidän vauvat on tuuditettu. Sen lainaaminen meille on kuin synninpäästö, hän ymmärtää. Elämä on ensisijassa perhe, toissijaisesti vasta työ.
Kirjoittajana Äiti60
