Kategoria Blogi

Omakohtainen kokemus vertaistuen kaipuusta antoi motivaation hakea mukaan mentoritoiminnan suunnitteluun.

Muistan neljätoistavuotiaana sanoneeni poikaystävälleni, että toivoisin minulla olevan joku, joka ymmärtäisi. Minulla tosiaan oli ystäviä, jotka olivat vierelläni ja kuuntelivat. Heillä ei kuitenkaan ollut samanlaista kokemuspohjaa. Harvalla heistä oli edes käsitystä siitä, että perhemuotooni voisi liittyä tuntemuksia ja erityispiirteitä, jotka eivät kovin moneen muuhun perhemuotoon liity. Siihen aikaan haaveilin lastentarhaopettajan urasta, ja minulta saatettiin vilpittömin silmin kysyä, miksi en rupeaisi vain sijaisvanhemmaksi, kuten äitini. Ajattelin jo silloin, miten käsittämätöntä on verrata lastentarhaopettajan työtä sijaisvanhemmuuteen.

Olisin siis kaivannut vertaistukea. Jotakuta toista, jonka perheessä on biologisten sisarusten lisäksi myös sijoitettuja sisaruksia. Jonkun, joka ymmärtäisi, että sisarusrakkaus, perheonni ja vahva halu ajaa sijaisperheiden asiaa ”normaalina perheenä” ei poista raskaita tuntemuksia, ja elämään liittyviä ristiriitaisia tilanteita. Kohdennettua vertaistukea ei ollut tarjolla, eikä sijaisperheiden biologisia lapsia edes huomioitu koko prosessissa minun ollessani lapsi. Kadehdin salaa sijoitettujen sisarusteni terapiapalveluita ja kahdenkeskisiä juttutuokioita sosiaalityöntekijän kanssa. Miksi minä en ollut ansainnut tukea?

siihen mihin mahtuu paljon onnea ja rakkautta, voi mahtua myös haasteita, surua ja erilaisia tarpeita

Tuen kaipuu jäi kuitenkin vain oman pääni sisälle moneksi vuodeksi. Perheessäni avunpyyntö ei ole koskaan ollut heikkoutta, mutta ympäröivä yhteiskunta jaksaa uskotella niin. Lisäksi ajatus tuntui hyvin itsekkäältä: eihän minun lapsuuteni ole ollut yhtä turvaton ja traumaattinen kuin sisarusteni. Olenhan minä saanut alusta lähtien rakastavat vanhemmat. Niin rakastavat, että he tahtovat olla vanhempia myös muiden lapsille. Mitä syytä minun olisi valittaa? Ja entä sitten äiti… Kuinka voisin kuormittaa häntä vielä lisää sillä, että minäkin kaipaan tukea, kun muut tarvitsevat tukea ja turvallista vanhempaa minua enemmän?

Ollessani ehkä 16-17-vuotias eräs aikuinen sijaissisar (=sijaisvanhempien biologinen lapsi) oli aikomuksissa järjestää jonkinlaista vertaistukitoimintaa. Olin asiasta hyvin innoissani. Toiminta ei kuitenkaan koskaan toteutunut. 21-vuotiaana tartuin itse toimeen. Minua oli pyydetty panelistiksi adoptio- ja sijaisvanhempien Pride-valmennukseen kokemusasiantuntijan roolissa. Panelistikerran jälkeen menin juttusille Helsingin Kaupungin työntekijän luokse ja esitin ideani siitä, että tahtoisin vetää sijaissisar-nuorille vertaisryhmiä tai toimia jonkinlaisena mentorina. Minut ohjattiin ottamaan yhteyttä Pesäpuu ry:hyn. Ilokseni huomasin, että nykyään perheen biologiset lapset otetaan prosessissa huomioon. En kuitenkaan koskaan päässyt toteuttamaan ideaani tukiryhmistä/mentoroinnista, sillä rahoitukset jäivät saamatta.

Perheeni kanssa Tunisiassa kesällä 2006

Aloitin yleisen ja aikuiskasvatustieteen maisteriopinnot keväällä 2018. Olin ajatellut tehdä ensin gradun ja viimeiset opinnot, ja hakea vasta syksyllä 2019 työharjoitteluun. Opiskelijajärjestön sähköpostilistoille kuitenkin tipahti viesti otsikolla ”Harjoittelupaikka Adoptioperheet ry:llä”. Innostuin heti, enkä voinut olla hakematta paikkaa. Tieto siitä, että pääsisin kehittämään mentoritoimintaa ei antanut sijaa empimiselle. Juuri sitähän olin monta vuotta tahtonut tehdä, vaikka hieman eri kontekstissa. Vaikka haastattelussa sanoin, että sijaissisaruuskokemukseni myötä minulla on kokemusta, jota ei voi koulutuksella hankkia, olen silti päässyt yllättymään, miten samanlaisia piirteitä adoptioon ja pitkäaikaissijoituksiin saattaa liittyä.

Nyt olen kuukauden työskennellyt mentoritoiminnan suunnittelun parissa, ja pian koittaakin ensimmäiset koulutukset mentorihakijoille. Toivon, että mahdollisimman moni uskaltaa tarttua myös mentoroitavan rooliin (joita kutsumme aktoreiksi), sillä uskon kokeneemman vertaisen seuran olevan hyvin avartavaa ja auttaa löytämään aivan uusia näkökulmia. Itse ainakin Pesäpuulla ja nyt Adoptioperheillä työskennellessäni huomaan, kuinka paljon ymmärrykseni ja käsittelykykyni karttuu oman elämäni asioihin liittyen alituisesti.

Vaikka pääsin lapsena ja nuorena kohtaamaan muita vertaisia vanhempien koulutusviikonlopuissa, en kokenut sen palvelevan omia tarpeitani prosessissa. Paikalla oli aina koko katras perheitä, ja sijoitetut, sijaisvanhempien biologiset lapset sekä adoptiolapset tyrkättiin leikkimään yhdessä sillä aikaa, kun vanhemmat kuuntelivat luentoja päihdevanhempien kohtaamisesta. Siinä tuli helposti olo, että meidät erityiset perheet tungetaan viikonlopuksi yhteen, ja kaikkien lasten on oltava kavereita, vanhempien keskustellessa toisaalla ongelmistamme. Tahdoin mieluummin turvautua omien sisarusteni seuraan kuin etsiä kirjavasta massasta juuri minun vertaisiani. Luulen, että olo ei olisi ollut sama, jos joku kokeneempi sijaissisarus olisi voinut olla tapaamisissa vain minua varten. Tästä syystä seison vankasti kehittämämme mentoritoiminnan takana. Uskon sen myös olevan tarpeellista, vaikka elämässä kaikki olisi hyvin.

 

Loppuun vielä lainaus kymmenvuotiaan itseni päiväkirjasta:

”Onneks mul on päiväkirja, johon voi kirjottaa ja äiti ja sisko joille voi puhua. Mä haluisin joskus mennä vaikka Pariisiin tai jonnekin viikoks tai pariksi, nii ettei yhtään noist sijaislapsista ois mukana. (Sillä joskus ne on vähän ärsyttäviä.) Ja et sit kun tulis takas, vois tuua kaikille niille lapsille tuliaisia ja ois iloinen kun taas pitkästä aikaa näkee ne.”

 

Uskon myös jokaisen adoptiopolulla kulkevan allekirjoittavan, että siihen mihin mahtuu paljon onnea ja rakkautta, voi mahtua myös haasteita, surua ja erilaisia tarpeita. Sen olen saanut onneksi kokea elämässäni, ja sen parissa tahdon työskennellä. 

 

 

Pääset lukemaan lisää mentoritoiminnasta ja hakemaan mukaan täältä.

 

Kirjoittaja:
Henrietta Pihlaja, Adoptioperheet ry:n korkeakouluharjoittelija

X