Aikamoista! Olin vielä iltapäiväkerhossa duunissa kun tuli puhelua, että kerkeisinkö tulla toimistolla käymään. Lievä hymy levisi kasvoille ja sanoin ip-tädeille, että nyt taisi olla viimeinen työpäivä täällä. Heitin heipat lapsille ja muille ohjaajille työpäivän päätteeksi ja suuntasin keskustaan. Olin vieläpä kaverin ruosteisella Fordilla liikenteessä. Siinäpä ajelin ruuhkaisessa keskustassa, parkkeerasin parkkihalliin tuon kuolonkojeen ja kipitin ylös Kotolaan. Anu ja Elina odottivat toimistolla ja rupesivat höpöttelemään järjestöstä sun muusta. Varmistus työpaikasta tuli, kun pöytään lätkäistiin työsopimus ja sitä ruvettiin tarkastelemaan. Oli vaikea pitää pokkaa naamaa ja olla muka asiallinen ammattilainen. Siellä sitä tutkiskelin sopparia hikisissä shortseissa ja t-paidassa, jotka oli täynnä lasten kuolaa ja räkää. Mutta ilmeisesti olin aloittamassa uutta uraa järjestömaailmassa. Automatkalla Naantaliin poskien lihaksia kramppaili pariinkin otteeseen kestohymyn myötä.
Syyskuussa sitten aloitin työni Adoptioperheet ry:ssä, nuorisotyön kehittäjänä. Ensimmäiset työpäivät piti sisällään perehdyttämistä järjestöön ja ylipäätään adoptiomaailmaan. Itse kun en tiennyt adoptiosta juurikaan mitään. Voitte kuvitella valkoisen, maalaamattoman taulun. Sitten siihen tauluun losautetaan kymmenellä maalitykillä litroittain ja litroittain maaleja eri väreissä, muodoissa ja koostumuksissa. Siitä tulee värikäs taulu, mutta maalia roiskuu kyllä aika reippaasti taulun ulkopuolelle. Siltä tuntui, kun tietoa adoptiosta ja Adoptioperheet ry:stä alettiin kaatamaan tähän kupoliin.
Nyt olen kerennyt työskennellä vajaan kuukauden ja pieniä maalikanuunan laukauksia jysähtelee edelleen pieninä annoksina. On käsittämätöntä kuinka vähän tiesin adoptiosta ja käsittämätöntä kuinka vähän tiedän vieläkään. Mitä ihmiset ovat käyneet läpi adoptiopolulla on jotain mihin en pysty samaistumaan millään. Olen tavannut adoptoineita ja adoptoituja ja kuullut erilaisista kokemuksista. Ensimmäisiä ällistyksen aiheita oli, kun eräs adoptoija kertoi odottaneensa hieman päältä kolme vuotta lasta ja oli kuulemma harvinaisen nopea prosessi. Nopea?!?! Hei haloo, tuossa ajassa kerkeän opiskella itselleni toisen tutkimuksen AMK:ssa! Mikä tuossa on nopeaa?!?!
Tämä on ilmeisesti tätä todellisuutta. Saatikka sitten mitä kaikkea tulee eteen kun se lapsi tulee perheeseen. Uusi ällistys lävähtää maalikanuunasta, kun kerrotaan ja mietiskellään mitä lapsi vaatii ja miten vähän vaikkapa neuvoloissa tai muualla on ammattitaitoa adoptioon liittyen. Tai miten erilaisia oikeuksia adoptoitujen vanhemmilla on verrattuna niihin jotka ovat vauvan perinteisempään tyyliin tehtaillut. Millä perusteella esimerkiksi äitiys/isyysvapaat ovat lyhyemmät? Se ei tahtonut mennyt jakeluun, eikä kyllä moni muukaan asia.
Näitä maalitahroja siivotessa olen oppinut järisyttävän paljon ja se on antanut kyllä puhtia omaan uuteen työnkuvaan. Nyt on siis tarkoitus saada ympäri Suomea perustettua Adoptioperheet ry:n nuorisoryhmiä. Eikä se tapahdu parilla puhelulla. Tässä ollaan vielä vähän ”sisäänajovaiheessa” vieläkin. Mutta pikkuhiljaa alkaa hahmottumaan itselle mitä tässä ollaan tekemässä. Ensimmäisen työssäolokuukauden aikana olen kerennyt käydä jo tutustumassa muun muassa paikalliseen toimintaan Kuopiossa ja pitämässä lyhyttä koulutusta nuorisotyöstä. Huhhuh.
Nyt tietokoneruudussa on pyöritelty kaikenlaisia suunnitelmia, mitä teen seuraavaksi, mitkä on tavoitteen nuorisotyön osalta vuoden 2016 lopussa. Mitä ne ovat kolmen vuoden päästä? Mistä saadaan fyrkkaa tälle toiminnalle, rahoitushakemuksen vääntämistä ja toimintasuunnitelman tusaamista.
Taulussa on maalia jo monenmontaa väriä ja monenmonta kerrosta. Jostain aina löytyy uusi valkoinen läikkä ja joku posauttaa siihen maalitykillä vähän väliä uutta informaatiota. Mutta sitä elämä vissiin on ylipäätään. Se on keskeneräinen taulu, johon lisätään maalia jatkuvasti lisää. Menipä siirappisen runolliseksi. Mutta kai se kuvastaa parhaiten omia fiiliksiä tällä hetkellä. Olen oppinut aivan älyttömän paljon uutta ja innolla otan vastaan kaikkea uutta opittavaa! On aivan mahtavaa tehdä tärkeää työtä ja tuntea itsensä ammattilaiseksi.
Lyhyesti. Olen Taneli, syntynyt 1991 Espoossa, asunut Espoossa, Nurmijärvellä, Torniossa ja nyt Helsingissä. Valmistuin Humanistisesta ammattikorkeakoulusta Yhteisöpedagogiksi. Nyt olen täällä Adoptioperheet ry:ssä, työskentelen nuorisotoiminnan kehittäjänä ja joku jo lataa uutta maalikanuuna seuraavan kulman takana.
Kirjoittaja on Taneli Aunio, joka on aloittanut työt elokuussa 2015 yhdistyksen nuorisotoiminnan kehittäjänä RAY:n Paikka auki-hankkeen mahdollistamana.
Adoptioperheet ry:n perustehtävä on tuottaa tukea adoptiopolun varrelle. Peruskouluikäisiä adoptoituja on nyt noin 2300 ympäri Suomen ja mielestämme heihin kannattaa satsata. Jatkamme lasten ja nuorten omia viikonloppuleirejä, värväämme isompia adoptoituja ”kummeiksi” ja tuemme paikallisia toimijoita järjestämään toimintaa nuorten ehdoilla.
Nuorisotoimintaa koordinoivan henkilön yhteystiedot löytyvät verkkosivuiltamme. Häneen voit olla yhteydessä, jos haluat tukea nuorten oman toiminnan järjestämiseksi sinua lähellä.
