In Lehti

Kiinnostus sukuni historiaan on alkanut voimakkaasti kasvaa ensimmäisen lapsemme tultua perheeseen. Sukuhistoriaani koskettaa monessa sukupolvessa se, ettei erilaisista vaikeista asioista ole puhuttu. Hylätyksi tulemista on koettu suvussamme monessa muodossa. Janoan tietoa näistä asioista, jotta ymmärtäisin vielä paremmin itseäni – esimerkiksi lapseni minussa herättämiä tunteita ja menneiden sukupolvien elämää.

Tiedonjanoni vuoksi lapsemme biologiset vanhemmat ovat pyörineet paljon mielessäni. Lapsemme on jo hyvin kiinnostunut kuvista ja ihmisistä niissä. Toivoimme alusta alkaen avointa adoptiota, jotta lapsemme saisi kasvaa tietoisena siitä, mistä suvusta hän tulee. Toive avoimesta adoptiosta ei ole ainakaan vielä toteutunut.

Tietenkin on tärkeää, että lapsemme juurtuu ja tulee tietoiseksi myös meidän suvuistamme, joihin hän nyt vahvasti kuuluu. Haaveilen kuitenkin, että saisimme tulevaisuudessa edes yhden kuvan biologisista vanhemmista ja mahdollisesti myös sukulaisista. Olisi helpompaa ja mukavampaa kertoa konkreettisten kuvien avulla, keitä he ovat. Kuva ei tosin kerro vielä biologisten vanhempien elämäntarinaa ja heidän sukunsa historiaa. Olisi hienoa, jos pystyisin kertomaan lapselleni niistä ja lisäämään hänen ymmärrystään sitten, kun ja jos hänen juurensa alkavat kiinnostaa häntä enemmän. Eihän sitä toki tiedä, vaikka hän saisi kuulla sukunsa historiaa vielä joskus biologisilta vanhemmilta itseltäänkin. Lapsen biologisilla vanhemmilla on olennaiset palat meidän elämämme palapelissä. Jos heidän palansa jäisivät puuttumaan, kyllä siitä jäisi aukko. He kuuluvat perheemme alkutarinaan, ja haluan että heistä puhutaan arvostaen, ei salaten ja häpeillen.

Olen saanut lukea ja kuulla juurimatkoista, joita ulkomailta adoptoitujen lasten perheet ovat tehneet. Olen alkanut pohtimaan kotimaan juurimatkailua. Olisi varmasti tärkeää tutustua paikkakuntaan, jossa lapsemme biologiset vanhemmat asuvat ja jossa lapsemme on yhdeksän kuukauden odotusajan kasvanut. Kotimaasta adoptoitaessa alkujuuret ovat lyhyen matkan päässä, jolloin matka olisi helppo tehdä vaikka jonakin viikonloppuna. Tiedä, vaikka kohtaisimme toisemme myös tietämättämme. Eihän se kovin todennäköistä ole, mutta mahdollista. Nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo. Nyt me iloitsemme onnestamme, odotamme jännityksellä adoptiolupaa ja katsomme luottavaisina eteenpäin. Kaikki ajallaan.

Yksi runoni vuosien takaa nousi tätä kirjoittaessa mieleeni:
Ihmettelyä tämä elämä. Muistojen palasista itsensä kokoamista.
Toiset palat kirkkaita, toiset himmeitä.
Muutamissa paloissa kauniit värit, toisissa muutamissa pelkkää sotkua.
Niistäpä pyrin rakentamaan itseni, sivelemään armollisesti sieluni haavat.
Arpeutumaan alkavat. Aika ajoin muistuttavat olemassaolostaan,
jotta ymmärtäisin haalenneista haavoistani:
– ilman jokaista palaa
minä en olisi minä.

 

– Sointu

Sointu odottaa toista lastaan, joka adoptoidaan kotimaasta. (Kirjoitus on julkaistu Adoptioperheet-lehdessä 4/2018.)

X