In Lehti

Lisäselvityspyyntö adoptiolautakunnalle ja prosessin hidastuminen harmitti. Rattaat pyörivät hitaasti. On oltava kärsivällinen. Menneiden vuosien tuntemukset nousivat uudelleen pintaan. Mieleeni palasivat niin lapsettomuushoitojen kuin ensimmäisen adoptio-odotuksenkin takaiset ajat. Toivon ja epätoivon kanssa vuorottelua. Pitkän tien olemme yhdessä kulkeneet. Kivuttu ylämäkiä, laskettu alamäkiä ja monissa mutkissa kaarreltu. Niitä muistellessa vedet kihoavat silmiini. Biologisen lapsettomuuden hyväksyminen otti oman aikansa. Mielen ja tunteiden prosessointi vaatii aikaa hyväksyä elämän tuomat kasvunpaikat.

Hiljattain minulta kysyttiin, onko vanhemmuus vastannut odotuksia. Vastasin, että suurimmissa määrin kyllä. On ollut kuitenkin asioita, joita en ole ymmärtänyt, ennen kokemusta. Samat asiat, jotka eivät tuntuneet toisten lasten kanssa nostattavan itsessä sen kummempaa ärtymystä, saattoikin oman lapsen kanssa nostattaa. Samaa mitä olin aiemmin ihmetellyt toisten vanhempien toimissa, sain huomata kompuroivani itsekin samoissa kuopissa. Väsymyksen tuomassa sumussa omat aivot tuntuivat kadottaneen järjellisen toimintakyvyn. Vanhemmuuden aakkosia aloitellessa oli niin paljon oppimista, ja niin paljon monenlaisia tunteita. Olin hoitanut lapsia paljonkin ja yhtäkkiä tuntui kuin en olisi koskaan vauvaa nähnytkään. Olin valtavan epävarma, ja olisin halunnut osata ja olla tasapainoinen heti ja mieluummin suoriutua moitteetta niinkin tärkeästä ja kauan odotetusta tehtävästä kuin vanhemmuus on. Huokaus. Miten valtavasti alkutaival vaatikaan. Vuosien odotus vaihtui niin kertaheitolla vauva-arjeksi, ettei mieli tahtonut, tunteista puhumattakaan, ymmärtää muutosta samassa tahdissa.

On ollut ilo seurata lapsemme kasvua. Rakkauden ja kiintymyksen kasvaminen ja luja vahventuminen välillemme on ollut järisyttävän rikasta kokea. Miten taitoja karttuu niin hurjaa tahtia ja isommaksi varttuu niin vauhdilla! Ymmärrys lapsuusajan lyhyydestä alkaa jo tavoitella mieltäni. Pysäytän itseäni tavallisen ihanissa arjen hetkissä katsomaan rakasta naurusuuta, kulmien keskittynyttä ryppyä ja kuuntelemaan, kun sanat helisevät. Pieni käsi tarttuu käteeni ja pyytää:
– Äiti tuu!
Tulenhan minä. Toisinaan väsyneenä ja toisinaan virkeänä, vanhemmuuden taitoja tapaillen.

Toiveikas on olo. Kevät tulee ja on uuden kasvun aika.

-Sointu


Sointu odottaa toista lastaan, joka adoptoidaan kotimaasta.
Hän vuorottelee Adoptioperheet-lehdessä toisen odottajan kanssa.

X