Suman-vauvan äiti menehtyi synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin sisällissodan runtelemassa Nepalissa 19 vuotta sitten. Suku päätti antaa pojan adoptioon. Siitä seurasi pitkä ja raastava adoptioprosessi, joka saatiin päätökseen viime hetkellä.
Kun Pirjo Knuuttila pääsi perheensä kanssa Katmandussa lentokoneeseen ulkonaliikkumiskieltojen keskeltä, hän itki vuolaasti. Muut matkustajat katsoivat ihmeissään. ”Siihen asti oli ollut pakko vain kestää ja pidättää omia tunteitaan, jotta arki pysyy kasassa”, Pirjo muistelee vuoden 2001 tapahtumia.
Koko perheen tragedia
Sumanin äiti kuoli viikko synnytyksen jälkeen. Istukasta oli jäänyt palanen kohtuun, mistä aiheutui verenmyrkytys. ”Kyseessä oli kotisynnytys oloissa, joissa ei ole juoksevaa vettä. Asumuksessa oli savilattia ja olkikatto”, Pirjo kertoo. Lapsen isovanhemmat toimivat synnytyksessä kätilöinä. Sumanin isä menetti vaimonsa ja jäi kahden murrosikäisen pojan yksinhuoltajaksi. Perheeseen kuului myös tytär, mutta hän oli kadonnut muutama vuosi aikaisemmin pestessään pyykkiä joen rannalla. Vain pyykit löytyivät. Nepalissa katoaa tyttöjä jatkuvasti.
Poikien lisäksi isällä oli vanha äiti hoidettavanaan, joten tilanne oli hänelle mahdoton. Lisäksi miehellä oli suuri suru vaimonsa menettämisestä. Onneksi Sumanin serkku oli syntynyt lähes samana päivänä kuin Suman, ja synnyttänyt täti pystyi ottamaan Sumanin hoitoonsa. ”Täti hoiti Sumania, mutta hänen oma lapsensa sairastui ja joutui sairaalaan. Suman jäi pulloruokintaan enolleen”, Pirjo kertoo.
Hoitoavuksi perheelle
Sumanin terveys heikkeni, eikä eno onnistunut pulloruokinnassa. Pian poika oli niin aliravittu, ettei enää itkenyt nälkäänsä. Lääkäri sanoi, että pojasta ei tule koskaan kävelevää. Suku oli vaikeassa tilanteessa.
Terveystieteiden maisteri Pirjo ja hänen lääkärimiehensä Jukka olivat tuolloin asuneet Nepalissa töidensä vuoksi jo kuusi vuotta kahden biologisen tyttärensä kanssa. Vanhemmat olivat toivoneet tytöilleen sisarusta adoption kautta jo pitkään, mutta asiat eivät olleet loksahtaneet kohdalleen. Monen pettymyksen jälkeen Pirjo koetti jo laittaa taka-alalle koko adoptioajatuksen. Silloin perheen elämään astui Suman, jolle etsittiin epätoivoisesti hoitoapua. ”Päätimme, että pidämme lapsesta huolta ja koitamme auttaa sukua”, Pirjo kuvailee. He pyrkivät helpottamaan suvun tilannetta omalla ammatillisella osaamisellaan ja henkilökohtaisella kokemuksellaan.
Suman perheenjäsentensä Pirjon, Pinjan, Millan ja Jukan ympäröimänä lakkiaispäivänä keväällä 2018. Kuva Johannes Rinne.
Kahdesta kodista yhteen
Suman oli muutaman päivän viikossa Pirjon perheessä ja loppuviikon sukulaisilla. ”Sukulaiset pulloruokkivat. Me ostimme maitoa ja kunnon tutit ja opetimme hygieniatason ylläpitämistä. Silti Suman ei kasvanut yhtään, koska hänelle annettiin jatkuvasti liian laihaa maitoa.” Jonkin ajan kuluttua sukulaiset kertoivat pitäneensä sukukokouksen. ”Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että jos me haluamme adoptoida pojan, niin he haluavat antaa Sumanin meille. Silloin päätimme lähteä Nepalin sisäiseen adoptioprosessiin.”
Suman muutti kokonaan suomalaisperheen luokse. Jukan lääkäritaustasta ja trooppisten tautien osaamisesta oli paljon hyötyä aliravitun lapsen hoidossa. Ensimmäiset viikot Pirjo herätteli poikaa kahden tunnin välein kutittamalla leuan alta imemisrefleksin houkuttelemiseksi. Hän käytti kapalointia, antoi vauvahierontaa ja aktivoivaa sylihoitoa. Kaikki ympärillä olevat ihmiset seurasivat, kuinka perhe selviää pojan kanssa. He tukivat ja kannustivat. ”Siitä avautui paljon ihania asioita. Suman alkoi nopeasti tervehtyä ja pulskistua. Kolmen kuukauden iässä aloimme antaa hänelle velliä ja kiinteää ruokaa”, Pirjo kertoo.
Huolten varjostama arki
Tuohon aikaan ei kuitenkaan kuulunut pelkkää iloa. Perheellä oli vaikeaa, koska he eivät tienneet, miten heidän lopulta kävisi. ”Sulauduimme nopeasti perheeksi, ja myös tytöt rakastuivat Sumaniin välittömästi. Entä, jos adoptiota ei vahvisteta ja meidän on pakko lähteä sisällissodan jaloista pois Nepalista ilman poikaa?” Adoptioprosessi oli hankala. Vanhemmilla oli lista asiakirjoista, joita tarvittiin sekä Nepalista että Suomesta. Paikallinen kyläpäällikkö antoi mielellään todistuksen siitä, että adoptio on Sumanille hänen mielestään suositeltavaa. Samoin tekivät Sumanin isoisä ja isä. Ongelma syntyi säädöksestä, jonka mukaan biologiselle isälle tulee tehdä sterilisaatio, jos hän antaa lapsensa adoptioon. Isä kuitenkin halusi säilyttää mahdollisuuden mennä uudelleen naimisiin. ”Luulimme, että tähän prosessi tyssää. Monta kertaa kävimme neuvotteluja viranomaisten kanssa. Lopulta sterilisaatiota ei tarvittu.” Isä avioituikin uudelleen, ja nyt Sumanilla on myös siskopuolia ja velipuoli.
Ongelma syntyi säädöksestä, jonka mukaan biologiselle isälle tulee tehdä sterilisaatio, jos hän antaa lapsensa adoptioon.
Pirjo ei suosittele kenellekään perheenulkopuolista adoptiota, jossa ensin on lapsi ja vasta sitten lähdetään viralliseen adoptioprosessiin. ”Ensin on oltava adoptiokelpoinen perhe, ja vasta sitten tulee lapsi. Meillä prosessi kesti vuoden ja kahdeksan kuukautta siten, että poika oli meillä ja hoidimme häntä omanamme, mutta pelkäsimme, mitä meille tapahtuu.” Vanhempia huoletti myös se, miten tytöt tulisivat ikinä selviämään, jos Suman ei jäisikään heidän veljekseen. Kuinka he pystyisivät tukemaan tyttöjä, kun he itsekään eivät kestäisi sitä?
Pois sisällissodan jaloista
Adoptioprosessia hoidettiin Katmandussa, jonne perheen kotikaupungista oli 8–9 tunnin ajomatka. ”Meidän piti mennä lukemattomia kertoja Katmanduun. Prosessin yhdessä vaiheessa asiat eivät edenneet lainkaan puoleen vuoteen. Tiedostimme, että meidän olisi pitänyt lahjoa virkamiestä, mutta emme halunneet sitä tehdä. Se ei ollut mielestämme oikein.” Monen mutkan jälkeen adoptio kuitenkin vahvistettiin ilman rupian rupiaa korruptioon. Suman oli silloin kaksivuotias. Adoptioprosessi päättyi vain pari päivää ennen kuin perheen piti palata Suomeen Nepalin sisäpoliittisen tilanteen ja työkauden päättymisen vuoksi.
Lähtö kotikaupungista Katmanduun oli raastava. ”Nepalin kuninkaallisia oli murhattu ja koko maa oli seis, oli ulkonaliikkumiskielto. Aamuyöstä sai liikkua neljästä seitsemään. Meidän piti sanoa kaikille näkemiin, pakata koti ja lähteä pois tietämättä, saammeko koskaan tulla takaisin.” Sumanilta puuttui vielä papereita matkustamista varten. Suomesta piti saada kahdesta eri ministeriöstä todistukset, ettei tämä kaksivuotias poika ole tehnyt rikoksia Suomessa. ”Viimeisen paperin piti tulla faksilla Suomen suurlähetystöön Katmandussa. Meidän piti monta kertaa käydä ulkonaliikkumiskiellon aikana kysymässä, onko se tullut. Puhelimet eivät toimineet”, Pirjo kertoo. Pari päivää ennen lentoa todistus lopulta saatiin ja perhe pääsi matkustamaan.
Suomessa kaikki sujui ongelmitta. ”Tarvittiin vain 250 markkaa ja yksi käynti poliisilaitoksella. Tiedot ilmoitettiin yhdellä lomakkeella, ja kaikki oli selvää. Adoption vahvistus oli heti pätevä.”
Yhteys Nepaliin säilyy
Knuuttilat Nepalissa. Kuva kotialbumista.
Perhe viipyi Suomessa vuoden verran, jonka jälkeen he siirtyivät asumaan kahdeksi vuodeksi Katmanduun. Suman meni siellä esikouluun kolmevuotiaana. Palattuaan jälleen Suomeen perhe juurtui aloilleen Lahteen, jossa Suman on käynyt koulunsa. 13-vuotiaana Suman koki olevansa valmis lähtemään biologisia sukulaisiaan tapaamaan. Matkalle lähti perheen lisäksi myös Sumanin suomalaisia serkkuja. ”Meistä kaikista tuntui jännittävältä mennä tapaamaan biologista perhettä,” Pirjo myöntää. Matka onnistui kuitenkin todella hyvin. Suku oli kokoontunut yhteen, ja Suman oli tapaamisen tähti. Kaikki halusivat yhteiskuvaan hänen kanssaan. Juurimatkakuvista näkyy, että vaikeasta alustaan huolimatta Suman on kasvanut selvästi suuremmaksi kuin nepalilaiset sukulaisensa.
Sumanin biologinen isä soittaa silloin tällöin Jukalle ja kysyy Sumanin kuulumisia.
Pirjo kertoo, että nykyään Nepal on läsnä heidän perhearjessaan lähinnä ruokakulttuurissa. Lahden ammattikorkeakoulussa sosiaali- ja terveysalan lehtorina toimiva Pirjo on myös ollut Nepalista lähdön jälkeen kaksi kertaa siellä opettajavaihdossa. Sumanin biologinen isä soittaa silloin tällöin Jukalle ja kysyy Sumanin kuulumisia. Perheen elintaso Nepalissa on noussut isän työskenneltyä Qatarissa. He ovat saaneet rakennettua itselleen talon.
Pirjo pitää sosiaalisen median kautta yhteyttä Sumanin serkkuihin. Viime keväänä ylioppilaaksi päässyt Suman itse ei ainakaan tällä hetkellä koe yhteydenpitoa tarpeelliseksi. ”Varmasti tuemme Sumania yhteydenpidossa, jos hän sitä haluaa. Nyt hänen ajatuksensa keskittyvät kuitenkin työharjoitteluun, opiskelupaikan hankkimiseen ja musiikkiin. Kaikki ajallaan.”
—————————————————-
Juttu on ilmestynyt alunperin jäsenlehdessä Adoptioperheet 3/2018. Jutun kirjoittaja on Päivi Suutari, ja kuvat ovat Johannes Rinteen ja Knuuttiloiden kotialbumista.
