In Lehti

Tunnen kipristelevää iloa, kun saan alkaa uutena odottajana kirjoittamaan ja sitä kautta jakamaan teille toisen kotimaan adoptioprosessimme eri vaiheita. Muistan ensimmäisen prosessin aikaan sosiaalityöntekijämme sanoneen, että jos joskus haaveilette sisaruksesta, ulkomailta adoptoiminen on ainoa vaihtoehto. Iloksemme asiat muuttuvat.
Pikkuhiljaa uusi prosessi valtaa ajatuksia milloin missäkin. Tästä se adoptio-odotuksen olotila saa lähteä kasvamaan.

Uutisten äärellä iloitaan meidänkin perheessämme. Miten mahtavaa, että perhevapaauudistus tulee! Miten hienoa, että seuraavan pienokaisen (mahdollisesti) tultua mekin saamme nauttia tästä uudistuksesta.

Kun olemme saaneet lapsemme unten maille, on alettava ahertamaan, jotta perheemme saisi kasvaa uudella pienellä ihmeellä jonakin päivänä. Siispä kotitehtävien pariin.
Mitäs uusia puolia puolisosta onkaan tullut esille? Mitäs se seksuaalisuus meille merkitseekään? Niin erilaista tämä meidän lapsiluvun lisääntyminen, että ihan naurattaa illan pimentyessä yöksi ja kotitehtävien viimein valmistuessa. Keskustelemme vielä siitä, kuinka nämä tehtävät kuitenkin pysäyttävät miettimään, mitä meille kuuluu tällä hetkellä. Sehän on sekä hyvä että tarpeen.

On se kuitenkin erilaista uuden prosessin äärellä. Täytyy miettiä asioita useammasta näkökulmasta. Jännittävää kyllä yhtä lailla. Sijaisperheen äidin kanssa olemme heittäneet juttua siitä, miten hienoa olisikaan saada hakea sisarus samasta paikasta jonakin päivänä. Ehkä jännittäisi aavistuksen vähemmän.

Muistan, miten valtava jännitys oli, kun ensimmäisen kerran pääsimme tapaamaan pienokaistamme. Ennalta omaa reagointia ei osannut kuvitella. Tuntuu, etten ole koskaan ollut niin väsynyt kuin sen päivän jälkeen olin. Pyrähdänköhän uudelleen yhtä suurelle tunteiden vuoristoradalle, jos ja kun sisaruksen on aika syntyä perheeseemme?

Hurjasti kysymyksiä risteilee päässä sisarusta ajatellessa. Kuinkahan lapsemme reagoisi muuttuvaan tilanteeseen? Olisiko esikoinen kenties jo koululainen sisaruksen tullessa? Kuinka mustasukkaisuus ilmenisi? Joudummeko heittämään hyvästit yöunille pitkäksi aikaa? Kuinka monta vuotta odotuksessa vierähtääkään?
Ja mikä vaikeinta, jos sisarusta ei tulisikaan, kuinka sen selittäisit lapselle? Entä miten me itse sen osaisimme käsitellä? Sitä ei oikein halua edes ajatella.

Elämä on kyllä osoittanut, että huolia ja murheita on parempi olla kantamatta etukäteen. Puolisolleni se on paljon helpompaa. Itse huomaan toisinaan onnistuvani, toisinaan sen eteen joutuu tekemään enemmän työtä. Edeltä murehtiminen vie herkästi ilon ja voiman tämän päivän hyvistäkin hetkistä.
Hetkessä elämisen ihana pieni opettaja muistuttaa minua päivittäin elämään tässä ja nyt, minun kanssani. Tänään hän oppi sanomaan sanan: haluan. Minäkin haluan, sisaruksen sinulle kultapieni.

Unelmapyörät ovat lähteneet taas vinhaan vauhtiin. Ajatukset siskosta taikka veljestä saavat varovaisen hymyn huulille.

Sointu
Sointu odottaa toista lastaan, joka adoptoidaan kotimaasta. 


Kolumni on julkaistu alunpitäen Adoptioperheet jäsenlehdessä 2/2018

X