Kun viime kesänä odotimme ensimmäistä adoptioneuvontakertaamme, tuntui että tuleva vuosi on lähes ikuisuuden mittainen. Lukuisia päiviä, usieta kuukausia ja niin monia odotuksen hetkiä. Nyt neljännen neuvontakerran kolkuttaessa ovella pohdimme, mihin tämä aika onkaan oikeastaan rientänyt. Aivan kuin olisimme istuneet vasta viime viikolla ensimmäistä kertaa sosiaalityöntekijämme juttusilla.
Ajattelimme heti alkuun adoptioneuvonnan olevan meille tärkeä osa odotusta. Odotamme joka kerta uutta tapaamista ja siihen kuuluvia keskusteluja. Neuvonnassa on käsitelty mielenkiintoista aiheita ja teemoja, joista moniakaan emme olisi ilman tätä prosessia niin syvällisesti käyneet läpi. Samalla tuntuu, että olemme oppineet paljon siitä, miten monta erilaista tapaa on katsoa tätä prosessia. Vaikka meille polku on tuntunut alusta saakka oikealta ja selkeältä, emme voi tietää muiden ajatuksia siitä, miten he adoptioprosessin näkevät ja kokevat.
Vaikka adoptioprosessi kokonaisuudessaan kestää pitkään, on siitä kuitenkin jo yli puolet takanapäin. Matka adoptiovanhemmaksi on mielestäni alkanut jo silloin, kun tutkimme biologisen lapsettomuuden syytä, lapsettomuushoitojen aloitusta ja sitä, onko adoptio ylipäänsä meidän polkumme kohti vanhemmuutta. Kaikella tällä ajalla on tarkoituksensa, ja aikaa myös aidosti tarvitaan. Kasvu adoptiovanhemmuuteen vaatii aikaa sopeutumiseen paitsi itseltä, myös muilta läheisiltä. Elämänmuutos on valtava, kun saamme lapseksemme hänet, joka on syntynyt ja viettänyt ensimmäiset kuukautensa ja vuotensa maailman toisella laidalla. Prosessin aikana olen monesti miettinyt, miten rikastuttava kokemus on ollut kokea kaikki nämä tuntemukset ja käydä kaikki ne keskustelut ennen kuin lapsemme saapuu kotiin. Siitä huolimatta uskon, että kasvu vanhemmuuteen ei ole vielä edes kunnolla alkanut. Se alkaa, kun saamme hänet viimein luoksemme.
Alkaneen vuoden aikana olen miettinyt myös paljon erilaisuutta. Osaanko minä auttaa ja tukea lasta, joka kokee erilaisuuden tunnetta uudessa ympäristössä? Osaanko minä nähdä ja kuulla ne hetket, kun hän pohtii asioita hiljaa itsekseen? Osaanko minä sanoa ja kertoa juuri ne asiat, jotka auttavat hänet uskomaan itseensä ja olemaan ylpeä juuristaan? Uskon, että tulevalla lapsellamme on suuri tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Haluan oppia tukemaan häntä kaikessa ja seistä rinnalla sillloin, kun hän kaipaa meiltä vanhemmilta tukea. Haluan kasvaa vanhempana hänen rinnallaan.
Yksi tärkeä oivallus prosessin aikana on myös ollut se, että meidän ei tarvitse osata tai tietää kaikkea etukäteen. Vanhemmuuteen kasvamisen ei tarvitse olla maalissa, kun lähdemme aikanaan hakumatkalle.
-Emilia
Emilia on aloittanut ensimmäisen adoptioprosessinsa, joka suuntautuu kansainväliseen adoptioon. (Kirjoitus on julkaistu lehdessä Adoptioperheet-lehdessä 1/2019).
Muihin kotimaan ja kv-odottajien kirjoituksiin
