Kuinka vähän viimeksi kirjoittaessani tästä hetkestä tiesinkään! Maaliskuun toisella viikolla puhelimessa vilkkui tuttu numero ja adoptiojärjestön maavastaavan nimi. Olimme juuri edellisellä viikolla pitäneet etäpalaverin ja päivittäneet kuulumisia puolin ja toisin. Olimme keskustelleet dokumenteista, joita piti jälleen päivittää, ja niinpä ajattelin hänen palaavan tähän aiheeseen vielä uudelleen.
Puhelu alkoi kuitenkin sanoilla ”minulla on teille iloisia uutisia”. Siitä hetkestä alkaen meidän maailmamme muuttui täysin.
Tuon puhelun jälkeen kaikki tapahtumat tuntuivat epätodellisilta. Juuri nyt, juuri meille – sen ymmärtämiseksi piti välillä oikein erikseen pysähtyä aloilleen. Erilaisten tunteiden kirjo oli melkoinen. Onnea, liikuttumisen hetkiä, pelkoa, epävarmuutta, iloa ja rakkautta…
Olimme vitsailleet aiemmin pilke silmäkulmassa, että kaikkien käytyjen neuvontakertojen ja valmennuksien jälkeen meidän pitäisi olla ”ammattivanhempia”, kun h-hetki koittaa. Kuinka vähän tiesimmekään. Jokainen hetki puhelun jälkeen on tuntunut kuitenkin luontevalta. Aivan kuin olisimme olleet aina tässä – yhdessä juuri tällaisena perheenä.
Yhdeksän päivän varoajalla pakkasimme arjen, työt ja tavarat pakettiin.
Yhdeksän päivän varoajalla pakkasimme arjen, työt ja tavarat pakettiin. Nopea lähtö tuntuu näin jälkikäteen parhaalta mahdolliselta ratkaisulta. Adrenaliinin vallassa ihminen kykenee melkoisiin suorituksiin, ja kuin ihmeen kaupalla saimme kaiken niin valmiiksi kuin suinkin pystyimme. Saimme lähettää lapsemme katsottavaksi muutamia videoita siinä kaikkien lähtövalmisteluiden keskellä, ja uskon, että niistä on ollut valtava apu meidän yhteisen taipaleemme alussa. Äänet, kasvot, eleet ja ilmeet ehtivät tulla tutuksi jo ennen kuin tapasimme ensimmäistä kertaa.
Kun kone viimein nousi ilmaan, laskeutui samalla rauha meidän sydämiimme.
Vaikka odotimme juuri näitä hetkiä vuosien ajan, tuntui yhtäkkiä siltä, että kaikki tapahtuikin valtavan nopeasti. Kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme saapuneet Etelä-Afrikkaan, tapasimme tyttäremme ensimmäisen kerran. Sitä tunnetta tuskin tulen unohtamaan milloinkaan. Samalla kun kyyneleet valuivat poskilleni, koin tarinamme tulleen nyt tärkeään pisteeseen. Vaikka tämä on meidän vuosia kestäneen odotuksemme loppu, se on samalla myöskin jonkin vielä merkityksellisemmän asian alku.
Kotiin palattuamme olen monta kertaa pysähtynyt katsomaan meitä ja tätä kaikkea ympärillämme. Aivan kuin kaikki näyttäisi nyt erilaiselta. Jotenkin oikeammalta, valmiimmalta. Tässä talossa asui jo ennen näitä tapahtumia onnellisuus, mutta nyt ajattelen tänne viimein saapuneen myös omanlaisensa sielukkuuden. Olemme kiitollisin ja liikuttunein mielin pohtineet iltaisin, kuinka hienoa se on, miten monin eri tavoin perhe voikaan tulla täydeksi.
-Emilia
Emilia on saanut ensimmäisen kansainväliseen adoptioon suuntautuvan prosessinsa päätökseen.
Muihin kotimaan ja kv-odottajien kirjoituksiin
