Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 1/14. Teksti: Sanna-Maria Röör
Bloggaus oli henkireikä
Keniassa ollaan hakumatkalla pitkään ja kenties siksi suurin osa perheistä pitää blogia. Näin minäkin aloin tehdä jo lapsitiedosta alkaen ja jatkoin sitä koko 8,5 kuukauden hakumatkamme ajan. Lukuoikeuden jaoin vain läheisillemme.
Monien Kenia-perheiden tavoin mekin päätimme, ettemme julkaisisi kuvaa lapsestamme Facebookissa ennen kuin tuomari tekee virallisen päätöksen ja lapsi on oma.
Bloggaaminen oli minulle elintärkeää. Olin elämäni isoimpien asioiden ja muutosten äärellä. Alkuvaiheessa kirjoituksissa korostui äidiksi tulemisen ihmettely ja loppuvaiheessa prosessin jämähtämisen tuoma tuska. Jos en olisi saanut purkaa näitä tuntoja blogiin ja saanut siellä kannustavia kommentteja, en tiedä olisinko selvinnyt matkasta. Oikeasti. Bloggaamisella oli iso merkitys myös lukijoille, jotka pystyisivät blogin kautta kommunikoimaan kanssamme, tukemaan meitä ja tutustumaan lapseen etukäteen.
Minimoi riskit. Keniassa ollessamme saimme kuulla huhun perheestä, joka oli kertonut lastenkodin sosiaalityöntekijälle pitävänsä blogia. Kun oikeusprosessin tuomari luki asiasta raportista, hän määräsi kaikkien blogin lukijoiden rikosrekisteriotteet toimitettaviksi nähtäville.
Asiasta selvittiin viimein ilman rikosrekisteritotteitakin, mutta huhu sai minut entistä varovaisemmaksi blogin lukijoiden rajaamisessa.
Suosittelenko blogin pitämistä hakumatkalla? Kyllä, riskeistä huolimatta suosittelen sitä lämpimästi. Pura tuntoja, ota tuki vastaan. Älä suotta kerro asiasta adoptioprosessin käsittelijöille ja rajaa lukijakoukko läheisiin. Niillä pärjää.
“Pitkällä hakumatkalla blogin pitäminen on tapa purkaa tuntoja ja pitää yhteyttä tuttuihin.”
Bloggaaja Sanna-Maria Röörille kokemusten jakaminen netissä oli tärkeä tapa purkaa tunteita ja käsitellä suuria muutoksia. Päävaivaa aiheutti se, missä menee yksityisyyden ja yhteisen raja.
Rakas päiväkirja ja tuhannet ihmiset, jotka tätä luette. Näin olisin voinut otsikoida blogini kirjoituksen. Lukijoita saattaisi olla kymmeniä tuhansia.
Kuten monilla vanhemmilla, minulla oli vahva halu jakaa rakkaan lapsen kuva ja tieto netissä, mutta huomioon piti ottaa lapsen oikeus yksityisyyteen. Pohdin muun muassa, pitäisikö blogi julkaista avoimena vai rajatulle porukalle? Lataisinko someen kuvia ja näyttäisinkö niitä vain suljetulle ryhmälle?
Viestintävirasto suosittelee, että omien henkilötietojen julkaisemisessa tulisi aina olla tarkkana. Nimi ja valokuva ovat netissä tavanomaista tietoa, mutta koti- ja sähköpostiosoitteen, henkilökohtaisten valokuvien ja yksityisasioita käsittelevien tekstien kanssa kannattaa olla tarkempi. Netistä on jälkikäteen vaikeaa tai jopa mahdotonta poistaa sellaista tietoa, jonka on sinne joskus laittanut.
Missään laissa ei ole suoraan säädetty, saako vanhempi julkaista lapsensa kuvan ja tietoja somessa, mutta asiantuntijat pyytävät pohtimaan, toteutuuko siinä lapsen etu. Suomen perustuslain ja lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on kuitenkin oikeus kertoa näkemyksensä kaikesta häntä koskevasta, ja vanhemmalla on velvollisuus ottaa näkemys huomioon. Tätä ei moni vanhempi tiedä.
Digitaalinen jalanjälki on ikuinen
Kun on kyse adoptiolapsesta, palveluntarjoajat antavat omia ohjeitaan lapsen yksityisyyden suojaamiseksi. Ennen kuin perheellä on juridisia oikeuksia lapseen, ei hänen tietojaan tulisi julkistaa tai välittää lainkaan. Suljetutkaan keskustelupalstat eivät ole turvallisia paikkoja yksityiskohtaisten tietojen jakamiseen. Lapsesta kertominen tai hänestä otetun valokuvan esittäminen esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla ei ole lapsen edun mukaista adoption vahvistamisen jälkeenkään.
Pienestä lapsesta julkaistut tiedot voivat palata kummittelemaan myöhemmin. Mietin muun muassa, miltä olisi tuntunut, jos teini-ikäisenä olisin törmännyt kotikylän kirjastossa kuvalliseen elämänkertaani, jonka kuka tahansa olisi voinut lainata.
Adoptiotausta tuo oman lisähaasteensa. On pohdittava, kuka voi saada nyt tai myöhemmin tietoja lapsestasi sosiaalisen median kautta. Biologiset vanhemmat tai sisarukset Mahdolliset huijarit?
Adoptiotietoisuutta pitäisi lisätä olemalla entistä avoimempi. Toki, mutta mitä perheen näkyminen julkisuudessa tuo mukanaan? Olemmeko valmiita kantamaan seuraukset? Kukaan ei halua lisätä adoptiotietoisuutta oman perheensä tai lapsen adoption vaarantumisen uhalla.
Tunnistaminen on helppoa
Pidin itse avointa blogia lapsettomuushoitojen ja adoptio-odotusajan aikana. Päädyin avoimuuteen, koska halusin uusia kanssakokijoita ja ehkä jopa helpottaa jonkun toisen lapsettoman tuskaista taivalta. En julkaissut kasvokuvia, joista minut olisi voinut tunnistaa. Tosin kontrollini höllentyi odotuksen pitkittyessä. Joskus laitoin kuvan pihasta tai koirasta – ja kyllä niistäkin voi tunnistaa.
Tunnistaa voi myös takaraivosta otetusta kuvasta. Seurasin odotusaikana erästä
adoptioblogia, jossa perhe oli juuri saanut lapsen kotiin. Eräänä päivänä näin kirjoittajan lapsensa kanssa juna-asemalla. Tunnistin hänet hänen takaraivonsa ja lapsen värin perusteella. Tällä kertaa siitä ei koitunut huonoa vaan hyvää. Huomasimme asuvamme lähellä toisiamme ja meistä tuli ystäviä. Tämä kertoo kuitenkin siitä, että jokainen kuva ja sana kannattaa harkita tarkkaan erityisesti avoimessa blogissa. Myös suljetussa blogissa voi kieltää kuvien jakamisen.
Lukijalista ei kerro lukijamäärästä
Kirjoittaja ei koskaan tiedä totuutta siitä, ketkä kaikki näkevät blogiin tai Facebookiin laitetut kuvat. Innokas täti tai mummi saattaa pahaa tarkoittamatta tulostaa kuvan työpaikalla, jakaa Facebook-päivityksen omalla sivullaan tai sähköpostilla kaverilleen. Monien muiden some-palvelujen tavoin Facebookissa kuka tahansa päivityksen nähnyt voi jakaa sen omille kavereilleen, ja he taas omilleen.
Mitä jos minun tai Facebook-ystäväni puhelin häviää? Eiväthän some-palvelut ole suoraan käytettävissä ilman tunnuksia ja salasanoja? Kärjistäen voisi sanoa, että kaikkien julkaisujen pitäisi olla sellaisia, jotka voi tyynin mielin nähdä kaupan ilmoitustaululla tai lehden sivuilla.
