Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 4/14. Teksti: Meija Eller
Kiintymyssuhdehäiriöstä kärsivä lapsi kaipaa vierelleen leikkisää, hyväksyvää, uteliasta ja empaattista vanhempaa. Avain parempaan suhteeseen löytyy yhteisestä ajasta ja saman tunnetilan löytymisestä.
On totuttu ajattelemaan, että hyvä rakastava koti riittää kasvattamaan terveitä aikuisia. Adoptiolapset tulevat kuitenkin perheeseen kantaen mukanaan menneisyyttä, josta joskus tiedetään hyvin vähän, mutta joka aina sisältää ainakin yhden hylkäämiskokemuksen. Adoptiovanhemman on siis tarjottava lapselleen muutakin kuin rakkautta. Rakkaus lapseen on vasta perusta.
Daniel Hughes on kehittänyt kiintymyssuhteessa tapahtuneiden vaurioiden korjaamiseen tähtäävää terapiaa nimeltään DDP eli Dyadic Developmental Psychotherapy (vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia). Terapia korjaa vioittunutta kiintymysmallia, joka estää uuden ihmissuhteen tervehdyttävän vaikutuksen. Terapian keskiössä on vuorovaikutus turvallisen vanhemman kanssa.
“Jos lapsi kokee, että hänen täytyy olla jotenkin toisenlainen, hän sulkee asioita sisälleen.”
Asenne kohdilleen
Terapiassa on olennaista tietynlainen asenne, jota on ylläpidettävä lapsen kanssa jatkuvasti. Asenne on nimeltään PACE. Se tulee sanoista playfulness, acceptance, curiosity ja empathy eli leikkisyys, hyväksyntä, uteliaisuus ja empatia. Tätä asennetta voi jokainen adoptiovanhempi kehittää suhteessa lapseensa.
PACE-asenteella luodaan ilmapiiri, jossa lapsen on turvallista olla. Hän saa olla juuri sellainen kuin on. Kaiken lapsen kertoman voi hyväksyä, vaikkei kaikkea käytöstä hyväksyisikään. Jos lapsi kokee, että hänen täytyy olla jotenkin toisenlainen, hän sulkee asioita sisälleen. Tällöin ongelmat jäävät vanhemmalta piiloon eivätkä tule käsitellyiksi.
Vanhemman tulisi aina etsiä käyttäytymisen takana oleva merkitys. Kun se on tuotu päivänvaloon ja käsitelty tunnetasolla, on lapsella mahdollisuus tervehtyä. Rationaalinen asioiden ja syy-seuraussuhteiden selittäminen ei korjaa vaurioitunutta kiintymysmallia. DDP-terapiassa kaltoinkohtelun aiheuttamat häpeäkokemukset käsitellään muun muassa draaman keinoin.
Samaan tunnetilaan virittäytyminen
Yksi keino empatian ilmaisemiseen on niin sanottu tunnevirittäytyminen. Vanhempi vastaa esimerkiksi lapsen vihaiseen vastusteluun samalla äänenpainolla, volyymilla ja sävyllä, kuitenkaan tuntematta itse vihaisuutta. Lapselle tällainen asenne luo hämmennyksen, se yllättää hänet. Sen sijaan että vanhempi olisi puolusteleva, hän onkin avoin. Tällöin hän saa lapsen huomion. Sama pätee kaikkiin tunteisiin.
Vanhemman virittäytyessä samaan tunnetilaan lapsen kanssa hän tulee samalla säädelleeksi lapsen tunnetta siten, että se ei kasva yli äyräiden. Lapsi myös kokee paljon täydemmin vanhemman ymmärtävän häntä, kuin jos vanhempi olisi vain pysynyt itse rauhallisena ja tyynnytellyt sekä puhunut neutraalilla äänensävyllä.
Tämä on ei-kielellistä kommunikointia, jolla on ajateltua suurempi rooli ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä. Lapselle on oltava rehellinen kaiken aikaa, koska ruumiinkieli tai äänensävy paljastaa, jos valehtelet tai et ole aito. Lapsi asettaa ei-kielellisen viestisi etusijalle.
Leikki osaksi vanhemmuutta
Leikkisyys keventää ilmapiiriä ja tuo elämään hauskuutta. Leikinlasku ja huumori ei kuitenkaan saa koskaan olla sarkastista. Jos lapsi kokee, että hänelle nauretaan, on syytä pyytää anteeksi ja jättää leikinlasku vähemmälle.
Olemalla kaikella tapaa kiinnostunut lapsesta ja hänen asioistaan sekä olemalla saatavilla vanhempi osoittaa, että lapsi on tärkeä ja erityinen. Jokapäiväinen kahdenkeskinen aika parantaa suhdetta molemminpuolisesti. Kun vanhempi nauttii lapsen seurasta, tämäkin nauttii ja pystyy rakentamaan uutta parempaa minäkuvaa. Sitähän varten vanhemmaksi halutaan!
