Koko aikuisiästäni olen saanut olla isä yli kymmenesosan ajasta. Hämmentävän paljon itse asiassa. Tuo aika on ollut elämän parasta aikaa ja se opettanut enemmän kuin mikään aiempi kokemus. Isyys pakottaa muuttumaan, isyys pakottaa tarkastelemaan itseään ja läheisiään uudesta näkökulmasta, isyys pakottaa kasvamaan uusilla tavoilla.
Muiden isien kanssa keskustellessani en ole huomannut, että adoptioisyys poikkeaisi biologisesta isyydestä juurikaan arjen tasolla.
Mutta mielessäni risteilee usein ajatuksia siitä, miten kasvatan lapseni kohtaamaan ja hyväksymään erilaisuutta, miten kasvatan hänet ymmärtämään ja hyväksymään, että hän on tietyiltä osin erilainen kuin kaverinsa mutta silti ihmisenä aivan yhtä arvokas. Miten valmistan hänet kohtaamaan taustansa ja käsittelemään mieleen tulevat asiat yhdessä vanhempiensa kanssa avoimesti. Näistä asioista ei kaikkien isien kanssa pysty juttelemaan täysin tasavertaisesti, siihen tarvitaan toinen adoptioisä. Onneksi näitäkin kontakteja on syntynyt.
Isänä olin kaksi ensimmäistä vuotta varpaillani kaiken suhteen ja suoritin hyvää isyyttä väsymykseen asti. Vain ymmärtääkseni loppujen lopuksi, että riittävä on se, että olen tuolle maailman erityisimmälle lapselle oma itseni. Arvokas jakso, joka piti käydä läpi omalla tavallani. Saan olla väsynyt isä silloin kun väsyttää, saan olla hassu isä kun hassuttaa, saan olla kuria pitävä isä silloin kun mopo keulii ja desibelimittarista loppuu asteikko kesken ja ennen kaikkea saan olla isä juuri sillä omalla ainutlaatuisella tavallani, jonka parhaiten osaan.
Niinpä, hyvää isänpäivää kaikille meille, maailman parhaille isille!
Sami
