Adoptiodoula arjen tueksi?

Doula on vanhempien tuki ja turva raskauden aikana, synnytyksessä sekä sen jälkeen. Doula on kreikkaa ja tarkoittaa palvelijaa. Maailmalta löytyy jo adoptiodoulia, vanhusdoulia ja jopa saattodoulia. Olen pohtinut viime aikoina, olisiko Suomessa tarvetta adoptiodoulille. Kanssakulkijalle, joka voisi olla tarvittaessa tukena niin syntymääidille kuin adoptiovanhemmillekin.

Olen kahden lapsen äiti, kotimaasta vauvana adoptoitu, imetysohjaaja (WHO) ja doula. Työssäni olen huomannut, että perhedoulien (myös kotidoula tai post partum -doula) tarjoamien palveluiden kysyntä kasvaa koko ajan. Adoptioon perehtynyt doula voisi opastaa ja auttaa adoptioperhettä perhe-elämän ensimetreillä ja tarvittaessa myöhemminkin. Ehkä joku adoptiojärjestöistä voisi harkita tällaisen palvelun tarjoamista? Myös meitä yksityisiä palveluntarjoajia voi pyytää apuun. Doulan kotona tekemä työ on muuten kotitalousvähennyskelpoista.

Voisi kuvitella, että syntymä-äiti saattaisi kaivata synnytykseensä henkilöä, joka olisi paikalla tukemassa synnytyksen alusta loppuun ja jälkeenkin – tuomitsematta ja rakastaen. Adoptiodoula voisi olla myös kenguruhoitaja adoptioon annettavalle vauvalle, kunnes tämä pääsisi sijaisperheeseen tai lastenkotiin odottamaan pääsyä adoptioperheensä luo. Doula voisi pitää vauvaa ihokontaktissa. Sairaalahenkilökunnalla ei tähän ole aikaa. Ehkä ihokontakti lievittäisi stressiä, joka vauvalle on aiheutunut syntymä-äidin hylkäämisestä. Avoimessa adoptiossa doula voisi kulkea mukana synnytyksestä kenguruna toimimisen kautta aina adoptioperheen avuksi vauva-arjessa.

Suomessa synnyttäneet äidit ja ylipäätään pienten lasten vanhemmat jätetään valitettavan yksin. Pitää pärjätä. Apua ei kovin helposti pyydetä, eikä sitä myöskään tarjota. Monissa maailman maissa ja kulttuureissa on itsestäänselvyys, että sukulaiset, naapurit ja ystävät tarjoavat apuaan uudelle perheelle. Apu voi olla hyvin konkreettista – lastenhoitoa, siivousta, ruoanlaittoa – mitä tahansa perhe tarvitsee.

En tiedä, kuinka paljon adoptioperheet saavat käytännön tukea uuteen elämänvaiheeseen, mutta käsitykseni mukaan eivät sen enempää kuin biologisetkaan vanhemmat. Adoptiovanhemmilla on paljon kysymyksiä, joihin biologisten vanhempien ei tarvitse etsiä vastauksia. On kuitenkin suunnaton määrä käytännön asioita, jotka askarruttavat molempia. Onko normaalia, että lapsi syö, ei syö, nukkuu, ei nuku, en nuku itse, olenko huono vanhempi? Mitkä ihmeen kestovaipat, kantaminen, imetys, lapsentahtinen pulloruokinta, sormiruokailu? Miten vahvistan kiintymyssuhdetta? Tässä kaikessa doula voisi auttaa.