Tupla- ja triplaonnea

Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 2/14. Teksti: Eeva-Kaisa Halmari Kaksi kertomusta sisarusadoptiosta Kerralla kolme Kotiin tarvittiin yksi kerros lisää, kun Mico, Meea ja Patrick tulivat äidin ja isän luo. “Vihreässä … Lue lisää

Virittäydy lapsen taajuudelle

Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 2/14. Teksti: Lilly Korpiola Vanhemman kyky virittäytyä lapsen tunnereaktioihin ja pyrkimys ymmärtää lapsen käytöstä luo mahdollisuuden korjaaville vuorovaikutuskokemuksille. Virittäytymisen taustalla on mentalisaatioteoria, jolla tarkoitetaan ihmisen … Lue lisää

Valoa kohti

Vuosi vaihtui erittäin positiivisella mielellä, koska kuulimme jotain todella hienoa ennen joulua. Eräs tuttu pariskunta oli saanut adoptiolapsen. Tähän mennessä en ole osannut iloita toisten vauvauutisista, mutta tämä oli jotain muuta. Koin suunnatonta iloa siitä, että joku samanlaisessa tilanteessa oleva oli saanut näin suuren lahjan. Vieläpä ennen joulua.

Tuhansille silmäpareille

Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 1/14. Teksti: Sanna-Maria Röör Bloggaus oli henkireikä Keniassa ollaan hakumatkalla pitkään ja kenties siksi suurin osa perheistä pitää blogia. Näin minäkin aloin tehdä jo lapsitiedosta … Lue lisää

Suomi on pelaajien maa

Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 1/14. Teksti: Antti Matikainen Digitaalinen pelaaminen kehittää kognitiivisia, motorisia ja sosiaalisia taitoja. Toisaalta pelien väkivalta ja koukuttavuus huolestuttaa. Kuinka hallita pelaamista niin, että se ei … Lue lisää

Supistuksia

Loppuvuosi toi meille tullessaan tärkeän soiton ja matkan Uralin taakse toista nuppusta tapaamaan. Matka oli onnistunut ja palanen sydämestäni jäi talviseen Magnitogorskiin. Kuulimme lapsen taustoista ja nykytilanteesta. Ja mikä parasta, saimme nähdä lapsemme ja touhuta hänen kanssaan kuusi kertaa pari tuntia kerrallaan hänen nykyisessä kodissaan, lastenkodissa. Sitten oli palattava Suomeen ikävöimään ja hankkimaan lisää papereita. Maistraattiin meidän pitäisi jo saada kanta-asiakaskortti, kun niin usein käymme siellä apostilloimassa ja asioimassa.

Rajapyykkejä odotuksessa

Toukokuussa kävimme adoptioneuvonnan vuositapaamisessa. Jännitin tapaamiseen menemistä, sillä sosiaalityöntekijämme oli vaihtunut ja edessä oli uusi tuttavuus. Saimme kuulla, että adoptiorintamalla oli ollut vilkasta aikaa ja näkymät tulevaisuuteen olivat valoisat. Saimme positiivisen arvion adoptioaikojen kestoista, jopa niin positiivisen, että aloin jännittämään tulevaa. Mietin, että olemmeko me oikeasti varautuneet siihen, että joku päivä puhelin soisi ja meitä odottaisi pieni lapsi kotiin haettavaksi? Hetkellisen epävarmuuden jälkeen mieleni valtasi levollinen tunne ja ajattelin, että me olisimme mieheni kanssa enemmän kuin valmiit vanhemmiksi.

Vastarannan odottaja

Kahden kuukauden odotuksen jälkeen puhelin soi. Olin juuri aloittanut työt kesäloman päätyttyä enkä voinut vastata. Tauolla ryntäsin soittamaan. Heti puhelun alussa tajusin, että tämä ei ole meidän lapsemme. Kun sain lapsen kuvan, katselin tätä suloista pienokaista muutamia kertoa ja itkin päivän tai kaksi. Sitten kaivelin järjen hippujani ja tajusin, ettei minulla ole mitään syytä surra. Tuo lapsi ei ollut minun, vaan yksi niistä monista reppanoista, jotka elävät lastenkodeissa heille tuttua elämää. He eivät ehkä osaa kaivata äitiä, joka on varmaan vain sana muiden joukossa. Eikä tuo lapsi tiennyt minun olemassaolostani mitään. Päätös olla lähtemättä katsomismatkalle tuntui raa´alta mutta oikealta. Sääli olisi ollut väärä lähtökohta yhteiselle elämälle.

Onhan kännykässä virtaa?

Saimme adoptioluvan ilman lisäselvityspyyntöjä huhtikuussa. Luvan saaminen ilman lisäselvityksiä ei tunnu enää olevan kovin yleistä, kun Valviran adoptiolautakunta on papereita tutkimassa. On hieman vaikea ymmärtää, miksi sosiaalityöntekijän lämpimät suositukset eivät riitä, onhan koko elämä neuvonnassa punnittu grammalleen läpi. Onneksi meidän sosiaalityöntekijämme osasi esittää asiat niin, ettei kukaan virkamies keksinyt, mistä näpäyttää. Paperit Venäjälle, Tsheljabinskiin saimme heti matkaan ja kesäkuussa ne oli jo rekisteröity sosiaalisuhteiden ministeriössä.

Pitkä taival odotukseen

Äitini ja siskoni muistelivat, että olin puhunut jo yläasteikäisenä, etten aio synnyttää biologisia lapsia. Suunnitelmissani oli kuulemma adoptoida kolme lasta ulkomailta. Jopa hieman nuorempanakin, leikkieni lomassa, olin asiasta puhunut. Jospa minulla oli jo silloin pieni aavistus asiasta? Joka tapauksessa, tässä sitä ollaan, odottamassa omaa lasta adoption kautta.

Adoptioperheet ry
Kalevankatu 16,
00100 Helsinki