Tässä viimeisessä kirjoituksessamme pohdiskelemme avoimuutta. Paljon siitä nyky-yhteiskunnassa puhutaan, mutta mitä se adoption yhteydessä voisi tarkoittaa?
Mistä asioista kannattaa olla avoin ja kenelle? Mikä on sopiva määrä?
Ensimmäisenä tuli mieleen valmennuskurssillakin esiin tullut näkökulma, avoimuus lasta kohtaan.
Ennen aikaan adoptiolapsen koko tausta koitettiin häivyttää, sen olemassaolo jopa kieltää. Koko asia lakaistiin maton alle. Lapsi menetti synnyinmaan kansallisuutensa Suomeen tullessaan. Siitä ei varmastikaan seurannut mitään hyvää. Nykyisin tavat ovat onneksi muuttuneet. Mitä avoimemmin lapsi tietää taustastaan ja toisesta kotimaastaan, sen parempi – näin ainakin me ajattelemme.
Kun asioista puhuu, niistä tulee tavallisia. Ei jotakin mystistä tai ikävää, joka pitäisi pitää pimennossa.
Tiedossamme on tapauksia, joissa sukuun on adoptoitu kotimaasta lapsi, jolle itselleen hänen adoptiotaustansa on selvinnyt vasta aikuisiällä. Siitä seurasi paha identiteettikriisi. Kansainvälisessä adoptiossa kukaan ei tällaista nykyisin onneksi ehdotakaan – eikä se tietysti olisi mahdollistakaan, jos ja kun lapsi on perimältään erilainen kuin me vaaleat suomalaiset.
Meille on ollut alusta asti selvää, että jos lapsen on mahdollista säilyttää synnyinmaan kansalaisuutensa, ilman muuta haluamme sen tehdä. Alusta alkaen olemme myös ajatelleet, että haluamme kertoa lapselle hänen taustastaan niin paljon kuin tiedämme ja kuin hänen kehitystasoonsa nähden on kulloinkin sopivaa. Silloin lapsen on epäilemättä helpompaa miettiä, kuka oikeastaan on.
Lähipiirillemme olemme kertoneet adoptioaikeista heti tämän prosessin alkuvaiheessa. Kun vastaanotto oli niin iloinen kun se oli, avoimuus kannatti ehdottomasti. Toki silläkin on rajansa: niin meillä kuin tulevalla lapsella on oikeus yksityisyyteen. Emme muutenkaan ole ihmisiä, jotka jakaisivat estottomasti sosiaalisessa mediassa kaiken elämästään. Siksi meillä ei liene aikanaan vaikeuksia miettiä, minkä verran jaamme perheestämme ”kaikelle kansalle”.
Avoimuus auttaa myös käytännön asioissa. Meidän molempien työnantajat tietävät jo, mitä elämässämme on menossa. Kun kerroimme, molemmat suhtautuivat kannustavasti. Kun työnantaja tietää, mitä on tulossa, sekin osaa varautua tulevaan hakumatkaamme ja vanhempainvapaisiin etukäteen.
Valmennuskurssilta tarttui mukaamme monta hyvää ajatusta ja oppia. Sieltä löytyi myös yhteys, joka on varmasti iso voimavara lapsen joskus saapuessa: yhteys muihin adoptiovanhempiin. Eri asiat sopivat eri yleisölle. Vertaisryhmässä on varmasti mahdollista olla perhe-elämässä ilmenevistä haasteista aivan eri tavalla avoin kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä omasta kokemuksesta, mistä puhutaan.
Vertaistuki on varmasti hieno juttu myös lapselle ja lapsille. Olemme jo saaneet kutsun yhteisleikkeihin, play dateseille, meitä lähellä asuvan myös adoptioprosessissa olevan pariskunnan luokse, vaikka kummallakaan parilla ei lapsia perheessä vielä ole. Niitä hetkiä odotamme jo innolla. Niissä avoimesti voivat puhua keskenään sekä lapset että vanhemmat.
Helena ja Jaakko odottavat ensimmäistä lastaan kansainvälisen adoption kautta. He vuorottelevat lehtemme kolumnistina toisen odottajan kanssa. Täältä pääset lukemaan muita kotimaan ja kv-odottajien kirjoituksia
Jos haluat tietää lisää adoptioprosessista, klikkaa sivuillemme adoptiopolku tai adoptiota harkitsevalle!
