Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 4/23. Teksti: Sadelilja Larimo
OLIN JUURI VALMISTUMASSA lukiosta, kun minuun iski kova vauvakuume. En ole ikinä antanut pelon estää tekemästä isoja päätöksiä elämässäni, joten en antanut silloinkaan. Tulin raskaaksi 18-vuotiaana. Tein positiivisen raskaustestin toukokuussa 2020, ja samalla viikolla sain tietää aloittavani seuraavana syksynä yliopisto-opinnot. Odotusaika oli psyykkisesti helppo, vaikka elämäni oli kaikin puolin hyvin kuormittava ja haastava. Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta saada biologista lasta adoptiotaustani takia. Halusin lapsen, jotta minulla olisi joku, jonka voisin kasvattaa ja jonka elämää tulisin seuraamaan ja tukemaan toivottavasti loppuelämäni. Itse asiassa olin ja olen edelleen valmis pohtimaan myös lapsen adoptoimista.
ITSE KOEN, ETTÄ adoptiovanhempieni kasvatus oli onnistunutta ja turvallista. Sen ansiosta minulla on ollut pienestä saakka ajatus, että lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa merkittävää on turva, yhteys, kommunikaatio ja kiintymys. Pelkästään geeneillä ja biologialla ei voi saavuttaa näitä asioita, tai ne eivät ainakaan automaattisesti tarkoita mitään. Adoption ansiosta minulla on hyvin avarakatseiset perhearvot, enkä ole koskaan tykännyt ajatuksesta, että lapset olisivat vanhempien jatkeita, ”miniversioita”, jotka olisivat samanlaisia vanhempiensa kanssa, olivat he biologisia tai eivät.
Lapsen synnyttyä kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, kuinka paljon hän tarvitsee minua. Kiintymyssuhteenkin luomiseen kului vähän aikaa. En myöskään kokenut synnytyssairaalassa mitään salamarakastumista vauvaan. Kaikki tuntui lähinnä luontevalta ja tasaiselta alusta saakka. Voi olla, että muuten vaikea elämäntilanteeni vaikutti siihen, etten kyennyt alussa olemaan täysin henkisesti läsnä vauvalleni. Nyt lapseni on kohta kolme, ja mielestäni kaikki menee todella hyvin. Mitä vähemmän äidillä on omia murheita, sen paremmin jaksaa arjessa, ja elämä tuntuu mukavalta.
RASKAANA OLLESSANI mietin hyvin vähän biologista äitiäni. Synnytyksen jälkeen, kun lapseni oli yhdeksän päivän ikäinen, ajattelin ensimmäistä kertaa biologisia vanhempiani. Se oli erityinen päivä, sillä minut jätettiin lastenkodin portaille juuri sen ikäisenä. Silloin mietin paljon itseäni ja taustaani. Lapsen syntymän myötä olen ajautunut pohtimaan elämääni hyvin perusteellisesti, ja samalla olen kiinnostunut juuristani. En olisi uskonut, kuinka paljon persoonassani ja ajatusmalleissani on käsiteltävää. Lapsen saaminen saattoi minut etsimisen prosessiin, ja tiedän jo nyt, että moni merkittävä asia saattaa vielä muuttua elämässäni.
– Sadelilja Larimo
Normaalisti palstalla seurataan vuorotellen kahden perheen odotusta. Tällä kertaa tekstin takana on kuitenkin aikuinen adoptoitu Sadelilja Larimo, joka palaa kirjoituksessa biologisen lapsensa odotusaikaan ja ensihetkiin äitinä.
Jos haluat tietää lisää adoptioprosessista, klikkaa sivuillemme adoptiopolku tai adoptiota harkitsevalle!
