Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 3/23. Teksti: Outi Vehka-aho
Perheytyminen ensisijaisesti adoption kautta on harvinainen valinta.
Adoptio perheytymisen muotona on niin kotimaassa kuin kansainvälisesti melko harvinaista. Adoptiolautakunnan 2022 toimintakertomuksen mukaan Suomeen adoptoitiin kansainvälisesti viime vuonna 57 lasta, joiden lisäksi tilastoinnin ulkopuolella toteutuu kotimaassa vieraslapsiadoptioita sekä perheen sisäisiä adoptioita. Jos tätä lukua verrataan Suomessa 2022 syntyneisiin 44 951 lapseen (Tilastokeskus, 2023), adoption kautta muodostuneiden perheiden määrä on pieni, tilastoimattomatkin adoptiot mukaan laskettuina. Adoptioperheet tietävät siis kulkevansa harvoin valitulla polulla. Syyt päätyä adoptioon ovat yhtä moninaiset kuin on adoptioperheitäkin. Adoption taustalta löytynee ilmiselvästi aina toive lapsesta tai lapsista, mutta adoption pariin tuovat seikat vaihtelevat paljon. Adoptioon saatetaan päätyä esimerkiksi tuloksettomiksi jääneiden lapsettomuushoitojen päätyttyä tai biologisten lasten saamisen jälkeen. Tai, kuten minun ja puolisoni tapauksessa, adoptioon päädytään ensisijaisena ja ainoana toiveissa olevana perheytymisen muotona. Jos adoptioperheeksi hakeutuminen on lähtökohtaisesti harvinainen valinta, adoptioperheytyminen ilman toiveita muunlaisesta perheestä on vielä tämän joukon sisällä poikkeuksellinen polku. Valitsemamme tie sai pohtimaan, millaisia kokemuksia muilla ensisijaisesti adoption kautta perheytyneillä on. Laitoimme Facebookin Kansainvälinen adoptio ryhmään kysymyksen adoptiosta ensisijaisena perheytymisen muotona. Saimme joukon yhteydenottoja ja pääsimme kuulemaan erilaisia polkuja, jotka ovat johtaneet adoption valitsemiseen ilman toiveita muunlaisesta perheytymisestä. Valitsimme niistä tähän kaksi erilaista tarinaa sekä oman odottamisvaiheen tarinamme.
Adoption kipinä jo nuoruudesta Siemen adoptiopohdintoihin voi itää hyvin erilaisista lähteistä. Nimettömänä esiintyvä adoptioäiti kertoi meille, että hän ajatteli adoptiota ensimmäisen kerran teini-iässä nähdyn dokumenttielo kuvan jälkeen. Dokumentissa kuvattiin pietarilaisia lastenkoteja, ja se avasi uudella tapaa silmien eteen maiseman, jossa lapset eivät elä onnellisissa olo suhteissa. Dokumentti herätti vahvan tunnekokemuksen. Vuosien päästä, kun perheytyminen oli hänelle ajankohtaista, ajatus adoptiosta nousi jälleen pintaan. Mitään yksittäistä syytä ei ollut, vain tunne siitä, että tämä on juuri se tapa, jolla hänestä voisi tulla äiti. Toive lapsista ja perheestä oli horjumaton, eikä adoptioprosessin mahdollinen mutkikkuus himmentänyt tunnetta, että valittu polku on oikea. Adoptioäiti jakoi kanssamme polveilevan kertomuksen siitä, kuinka adoptio voi tästä vakaasta päätöksestä huolimatta olla myös hyvin raskas tie. Prosessin aikana voi joutua todistelemaan todistelemasta päästyään, ettei tarkoituksena ole toimia pelastavana enkelinä vaan tulla perheeksi. Adoptioneuvonta ja adoptiolupa voivat edellyttää paljon perusteluja sille, ettei muunlainen perheytyminen ole hakijan mielessä vaan adoptio on juuri se tapa, jolla perheeksi on tarkoitus tulla. Palvelupolulla voikin törmätä yllättävään kyseenalaistamiseen tai eriskummallisiin ehdotuksiin muista perheytymisen vaihtoehdoista, kun adoptio ensisijaisena valintana kummastuttaa viranomaisia sekä palveluntarjoajia. Adoptioäiti kävi läpi pitkän prosessin, jonka aikana sekä kohdemaa että palvelunantaja ehtivät vaihtua. Vuosien varrella hän ehti käydä läpi monta tunnetta adoptiosta ja kokea monta hyvää sekä kehnoa kohtaamista. Adoptioäidin tarina sai kuitenkin sen onnellisimman mahdollisen lopun. Hän on vuosien odotuksen jälkeen saanut syliin oman lapsensa ja päässyt muodostamaan sen perheen, johon adoptioon lähtemisessä on ollut koko ajan kyse.
Adoptio eettisenä valintana Myös Miira ja Simo Hellsten ovat molemmat tahoillaan pohtineet jo nuoruudesta lähtien perheytymistä adoption kautta. Elämän varrelle osuneet uutiset ja tarinat hylätyiksi tulleista lapsista ovat saaneet heidät kyseenalaistamaan biologisen lapsen saamisen normia. Mukana on kulkenut kysymys, miksi kaikkien olisi tarkoitus pyrkiä biologiseen vanhemmuuteen, kun maailmassa on paljon perhettä kaipaavia lapsia. Hellstenit muistelevat, että adoptiosta puhuttiin jo aivan heidän seurustelunsa alussa. Ajatus lapsiperhearjesta ja vanhemmuudesta tuntui oikealta, kun rinnalle löytyi sopiva kumppani. Adoptio tapana muodostaa perhe oli heti luonnollinen valinta, joka sopi kummankin eettisiin näkemyksiin ja arvoihin. Adoptio tuntui heillekin juuri siltä oikealta tavalta tulla perheeksi. Hellstenien kanssa jutellessa syntyy kuva onnistuneesta ja mutkineenkin hyvästä adoptioprosessista. Heille muodostui luottamuksellinen ja avoin suhde adoptioneuvontaa antavaan sosiaalityöntekijään, ja he kokivat, että he saivat käsitellä rehellisesti syitä päätyä valintaansa. Sekä Miira että Simo kuvaavat, että he lähtivät prosessiin silmät auki ja avoimin kortein, tietäen, että se voi myös tarkoittaa adoption jäämistä haaveeksi. Adoptiopolku sisälsikin tyypilliseen tapaansa selvityksiä niin terveydestä kuin aiemmista elämän solmukohdista, mutta päätymistä adoptioon ei tarvinnut erikseen perustella. Miiran ja Simon adoptiopolku huipentui neljä vuotta sitten, kun he saivat lapsen EteläAfrikasta. Perheen elämässä adoptioyhteisö on edelleen tärkeä voimavara, ja heistä on tärkeää olla osana vertaisverkostoa. Neljä vuotta adoptioperheenä on vienyt mukanaan moniin adoptiota koskeviin keskusteluihin, joissa adoptio ensisijaisena valintana ei aina ole helppo aihe. Kun taustalla ei ole lapsettomuushoitojen raskasta kokemusta, sanoja pitää joskus harkita tarkkaan. Keskustelussa onkin selvästi vielä tilaa ja tilausta tarinoille, joissa adoptio on ensisijainen perheytymisen muoto.
Mitäs me odottajat Entäpä sitten minä ja puolisoni? Elämäämme on koko yhdessäolomme ajan värittänyt huoli alati pahenevasta ekologisesta kriisistä sekä globaalista oikeudenmukaisuudesta. Kun jo parisuhteemme alussa teimme haavematkoja tulevaisuuteen, huomasimme, että adoptio olisi arvojemme mukainen tapa tulla perheeksi. Tulimme nopeasti lopputulokseen, että emme halua tuoda maailmaan lisää ihmisiä, vaan toivomme, että voimme muodostaa perheen täällä jo olevien kanssa. Valinta alkoi myös värittää yhteistä elämäämme hyvin pian. Jo kauan ennen adoptioneuvonnan aloittamista teimme valintoja, jotka liittyivät adoptioon. Päätimme, milloin menemme naimisiin ja että vihkiminen tapahtuu kirkossa, koska osa kohdemaista asettaa sekä avioliiton kestolle että kirkolliselle vihkimiselle kriteereitä. Ostimme asunnon hypoteettiset lapset mielessämme, ja aloimme säästää adoption moninaisiin kuluihin jo aikaisessa vaiheessa. Luimme paljon adoptiosta, ja haaveilimme jo ennen neuvontaa sisarusadoptiosta. Meille adoption valitseminen tarkoitti hyvin kokonaisvaltaista elämäntapaa, jonka ohjenuorana on luoda adoptiota tukevat puitteet. Päätöksemme tuntuu meille edelleen ainoalta oikealta, ja odotamme toiveikkaina hetkeä, jolloin saamme muodostaa pitkään haaveillun perheemme. Adoptioprosessissa päätöstämme on vain kohtuullisesti kyseenalaistettu, ja merkittävästi enemmän olemme kohdanneet hyväksyntää. Vankka toiveemme adoptiosta ainoana perheytymisen muotona on nähty ja ymmärretty hyvin sekä palvelupolulla että lähipiirissä. Adoptio on polveileva, monivaiheinen tapa muodostaa perhe, ja se vaatii resursseja. Se on kuitenkin myös kiehtova ja avartava matka. Vaikka havahdumme toisinaan siihen, että valintamme on harvinainen, voimme myös täydestä sydämestämme sanoa, että adoptio voi olla juuri se oikea ainutkertainen polku perheeksi.
– Outi Vehka-aho
