“Harjoittelin adoptiosta puhumista jo vauvalle, vaikka se tuntuikin vähän hullulta. Kävimme alusta asti adoptiotapaamisissa kohtaamassa vertaisia, käytimme apuna kirjoja ja pidimme yhteyttä hoitoperheeseen. Hoitoperheessä käydessämme meillä on edelleen tapana kerrata lapsen tarinaa. Kotiintulon vuosipäivänä syömme yhdessä ja katsomme vauva-ajan valokuvia. Kaikki nämä ovat yhdessä olleet osa adoptiosta kertomista.
Kun lapsemme oli toisella luokalla, koulussa käsiteltiin vauvaikää ympäristöjä luonnontiedon tunnilla. Erään tehtävän kohdalla opettaja selitti lapsille, että perimme vanhemmiltamme tiettyjä piirteitä. ”Sinulla voi olla esimerkiksi samanväriset silmät kuin isällä tai samanlainen nenä kuin äidillä”, opettaja mainitsi.
“Yhdessä opettaja ja oppilaat totesivat, ettei sillä ole oikeastaan merkitystä, ovatko korvat tai nenä samanlaiset kuin vanhemmilla.”
Lapsemme viittasi ja kertoi, että äidillä on vihreät silmät, isällä ruskeat, mutta hänellä itsellään onkin siniset silmät. Hän jatkoi sen johtuvan siitä, että ”mun äiti ei oo synnyttänyt mua”. Silloin joku oppilaista oivalsi, että lapsemme on adoptoitu. Yhdessä opettaja ja oppilaat totesivat, ettei sillä ole oikeastaan merkitystä, ovatko korvat tai nenä samanlaiset kuin vanhemmilla. Tärkeintä on se, että on rakastavat vanhemmat.
Kun kuulin opettajalta päivästä, liikutuin ja olin todella iloinen, että lapsemme halusi itse ottaa asian esille niin rohkeasti. Opettajille ja päiväkodin hoitajille olemme aina kertoneet lapsemme taustasta sen vuoksi, että aikuiset eivät väittäisi lasta valehtelijaksi, jos hän sattuu puhumaan esimerkiksi kahdesta äidistä.
Mietin ainakin alkuvaiheessa todella paljon lapsen biologista äitiä. Kuinka hän voi ja meneekö hänellä hyvin? En ikinä pysty osoittamaan hänelle kiitollisuutta siitä, että meillä on tämä lapsi ja perhe. Haluaisin viestiä kaiken olevan hyvin. Tahtoisin myös tietää, että hänen elämänsä on järjestyksessä. Aina lapsen syntymäpäivänä ajattelen, millainen se päivä mahtaa olla hänelle ja miettiikö hän lastaan – meidän yhteistä lastamme. Ovatko ne mietteet kipua, kaipuuta, mitä?
Jotenkin adoptioasia on aina kulkenut luontevasti mukana, ei taakkana tai jokapäiväisenä asiana mielessä, vaan mukavana osana arkeamme. Lapsen historia kuuluu perheemme historiaan, eikä sitä pidä unohtaa. Tällä hetkellä lapsemme on yhdeksänvuotias eikä hän ole kovin kiinnostunut taustastaan. Olemme kuitenkin valmiita tukemaan lasta, jos hän jossakin vaiheessa haluaa lähteä tutkimaan biologisia juuriaan.
Haastateltu perhe haluaa pysyä nimettömänä.
Tutustu neliosaisen Adoptiosta puhuminen kotimaan adoptioperheissä -juttusarjan muihin kirjoituksiin:
- Askelmerkkejä avoimuuteen
Adoptiosta puhuminen kotimaan adoptioperheissä 1/4 (julkaistu jäsenlehdessä 03/2013) - Löytöretkellä leikki-ikäisen kanssa
Adoptiosta puhuminen kotimaan adoptioperheissä 2/4 (julkaistu jäsenlehdessä 04/2013) - Teini tarvitsee tukea
Adoptiosta puhuminen kotimaan adoptioperheissä 4/4 (julkaistu jäsenlehdessä 02/2014)
