Kategoria Artikkelit, Lehti

Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 1/24. Teksti: Leena Virtanen

Venäjän sotatoimet Ukrainassa vaikuttavat myös Venäjältä adoptoituihin. Osa heistä on edelleen kaksois- kansalaisia, ja se voi herättää epävarmuutta. Sota tarkoittaa myös sitä, ettei omille juurille matkustaminen ole mahdollista ehkä pitkään aikaan.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, se keikautti koko globaalia maailman- järjestystä, ja tilanne jatkuu yhä. Hyökkäykset heijastuivat suoraan myös lukemattomien yksittäisten ihmisten ja heidän perheittensä elämään. Yksi ryhmä ovat Venäjältä Suomeen adoptoidut. He ovat suomalaisia nuoria ja aikuisia, joista osalla on edelleen kaksois- kansalaisuus. Vaikka side syntymämaahan olisi käytännössä katkennut, se on joka tapauksessa kaikille osa identiteettiä, toisille enemmän, toisille vähemmän. Venäjältä on adoptoitu Suomeen kaikkiaan 885 lasta vuosina 1992–2014. Putin lakkautti kaikki Suomen adoptiot uuden avioliittolain verukkeella.

MILLAISIA AJATUKSIA Ukrainan ja Venäjän tilanne aiheuttaa adoptoiduissa? Porilainen 19-vuotias Aleksi puhuu pelkällä etunimellään. Hänet on adoptoitu Pietarista Suomeen kaksivuotiaana, ja hänellä on kaksoiskansalaisuus jäljellä. Hän on kertonut avoimesti esimerkiksi TikTokissa Venäjä-taustastaan, ja siksi häneltä myös usein kysytään, miten hän suhtautuu Venäjään. Vastaus on, että hän ei oikein tiedä. ”Suhteeni Venäjään ei ole huono, mutta ei hyväkään. Se ei ole mun ajatuksissani, enkä pidä itseäni venäläisenä.” ”TikTokissa puhun harvemmin kansalaisuudestani, koska nuoremmat seuraajat eivät välttämättä ymmärrä sitä.” Aleksin perimmäinen viesti some-seuraajilleen on korostaa, että jokaisen tulisi olla oma itsensä. Peruskoulun alaluokilla Aleksia nimiteltiin joskus ryssäksi, mutta omien sanojensa mukaan hän ei vain välittänyt. Aikuisen korvin tuntuu käsittämättömältä, että pienet lapset ylipäätään voivat tuntea sanan, jonka synkät merkitykset ovat kaukana historiassa. Aleksi sanoo puhuvansa taustastaan mielellään, ja häntä itseään kiinnostaa, mitä hänen biologiselle äidilleen kuuluu. Hän uskoo, että myös muualta adoptoidut ajattelevat samoin. ”On tärkeä asia tiedostaa, että on ne toiset vanhemmat jossain päin maailmaa.” Aleksi tietää bioäidistään vain sen, että hän oli nuori ja vähävarainen. Pietarin lastenkoti oli tavallista laadukkaampi. Venäjän hyökkäyksen jälkeen Aleksi on huomannut, ettei hän enää halua nostaa syntymämaataan esiin. Siitä on tullut arka aihe. Hän vastustaa sotaa, mutta haluaa samalla korostaa, että tavalliset venäläiset eivät ole siihen syyllisiä. Aleksi ei ole käynyt Pietarissa adoption jälkeen, ja hän tietää, ettei sinne ole tässä tilanteessa menemistä, vaikka jotenkin onnistuisi pääsemäänkin. ”Mulla on se kansalaisuus, joten voin joutua rintamalle”, hän arvelee. Asiasta ei ole missään varmaa tietoa, mutta Aleksin mukaan joissakin lähteissä on varoiteltu, että se riski on aina olemassa, kenties heti rajalla. Oli riski todellinen tai ei, kukaan ei halua sitä ottaa. Aleksi kertoo puhuneensa vanhempiensa kanssa Venäjän tilanteesta, ja hän seuraa sotaa uutisista. Sota herättää surua ja myötätuntoa. ”Käy sääliksi ukrainalaisia. Se on ollut rauhallinen maa, jossa ihmiset on eläneet tavallista arkea. Ja säälittää myös venäläiset pojat, jotka menee rintamalle tietämättä, mitä siellä tapahtuu. Ja äidit, kun poika ei tulekaan takaisin kotiin. Tai mies.”

TOINEN HAASTATELTAVANI, 23-vuotias, toivoo, että häntä kutsutaan sukunimellään Leino. Leinokin sanoo, että Ukrainan sota on muuttanut ”tosi paljon” hänen näkemyksiään Venäjän hallinnosta, mutta Aleksin tapaan hänkään ei syytä tapahtumista tavallisia kansalaisia. Leino on seurannut vierestä venäläistaustaisen kaverin vaiheita. Mies lähti käymään Venäjällä ja jäi sille tielleen. Nyt kukaan ei tiedä, missä hän on. Leino itse ei ole käynyt Venäjällä adoption jälkeen. Hän tuli Suomeen neljävuotiaana yksinhuoltajan perheeseen vuonna 2014 eli juuri ennen adoptiot lopetettiin. Hänellä ei ole enää Venäjän kansalaisuutta, sillä hänen äitinsä perui sen pian adoption jälkeen, mutta passissa mainitaan syntymä- paikkana Pietari. ”Kyllä mulla oli aikomus mennä käymään siellä, mutta nyt en uskalla.” Leino oli sen verran iso, että hänelle on jäänyt joitakin muistikuvia lastenkodista. Hän on puhunut alkujaan venäjää, mutta ei osaa sitä enää. Nykyään hänen ykköskielensä on ruotsi, suomen hän sanoo oppineensa ”kadulla”. Leinokin sai lapsena kuulla jonkin verran ryssittelyä, mutta kuten Aleksi myös Leino on ollut taustastaan avoin ja kertonut siitä muun muassa työn- antajalleen. Venäläisyys on hänelle osa identiteettiä. Hän pitää suomalaisia miehiä perinteisesti ujoina ja tuntee olevansa heidän rinnallaan vilkkaampi. ”Tykkäsin nuorena Venäjästä ja venäläisyydestä, jotenkin ihailinkin sitä kovismeininkiä, että Moskovassa oli rikkaat ja varkaat kaikki samassa kaupungissa.” Leino tuntee vetoa biologisiin juuriinsa, ja sanoo olevansa kiinnostunut varsinkin isästään. Äidistä hän tietää sen verran, että tämä kävi vain synnyttämässä ja lähti sen jälkeen ”menemään”, karkasi sairaalasta. ”Äitiä ei kiinnosta nähdä, mutta isältä haluaisin kysyä, tietääkö se edes musta.” Leino on pohtinut Venäjää paljon ja seurannut Putinin vaiheita. ”Tietääkö Putinkaan kaikkea, mitä maassa tapahtuu? Ehkä sekin on vain nukke valtapelissä. Mulla on paha mieli Venäjän puolesta.” Leino haluaa pitää yllä edes pientä toivoa, ja hän sanoo kuulleensa, että Venäjällä ollaan ”vihaisia”. ”Mutta en astuisi sinne nyt jalallanikaan.”

 

Adoptiovanhemmat huolestuivat

PELASTAKAA LASTEN kansainvälisen adoptiopalvelun jälkipalveluvastaava, Heli Ihatsu kertoo, että Venäjän hyökkäyksen jälkeen tuli heti paljon huolestuneita kyselyiltä adoptiovanhemmilta, jotka halusivat eroon Venäjältä adoptoitujen lastensa kaksoiskansalaisuudesta. Ihatsu ymmärtää, että tilanne vaivaa adoptiovanhempia, mutta hän pitää tärkeänä, että päätöksenteossa otetaan huomioon adoptoidun mielipide. ”Alussa koin vaikeana sen, että vanhemmat ottivat yhteyttä ja olivat hermostuneita, kun ei voinut tietää, mitä mieltä adoptoidut itse ovat kansalaisuuden poistamisesta.” Ihatsu ajattelee, että nuorten pitäisi kuitenkin voida olla ylpeitä syntymämaastaan. ”Ei pitäisi lähteä liikkeelle vanhempien peloista kuuntelematta adoptoitua. Kansalaisuus voi olla iso osa identiteettiä ja osalle adoptoituja tosi tärkeä.” Joka tapauksessa kansalaisuuden purkaminen on tehty niin vaikeaksi, ettei siihen nykytilanteessa ehkä kannata edes ryhtyä. Ensinnäkin tarvitaan voimassa oleva Venäjän passi. Sitä ei monilla ole, eikä passia voi hakea, ennen kuin kansalaisuus on tarkistettu. Kansalaisuuden poistamista taas voi hakea vasta sitten, kun passi on saatu. Venäjän konsulaatissa on käytävä vähintään kaksi kertaa, ja kaikki ohjeet ja lomakkeet on venäjäksi. Prosessi voi kestää kauan, vuoden tai jopa vuosia. ”Voi myös kysyä, onko juuri nyt hyvä hetki luovuttaa henkilötietoja Venäjälle.” Ihatsu ei sinänsä usko, että Venäjä on Suomeen adoptoiduista kovin kiinnostunut. ”Mutta ehkä somessa voi kuitenkin vähän varoa. Venäjä on kriminalisoinut sotatermien käyttämisen, ja adoptoidut täällä ovat yleensä sotaa vastaan.” Alkuvaiheen kyselyt ovat laantuneet, mutta kaksoiskansalaisuus nousi taas esiin presidentinvaalien alla ja aika sekavissa merkeissä. Lopulta ehdokkaat eivät itsekään tienneet, mitä mieltä olivat. ”Olen tosi huolissani siitä, miten Venäjältä adoptoidut ajattelevat juuri nyt. Uskaltavatko he kertoa tulleensa Venäjältä? On tosi rankkaa, jos joutuu häpeämään taustaansa. Adoptoitujen pitäisi kuitenkin voida olla myös ylpeitä syntymämaastaan, mikä ei tietenkään tarkoita sodan hyväksymistä”, Ihatsu sanoo. Hän huomauttaa, että pandemian jälkeen järjestettiin yksi maatapaaminen 2022, mutta viime vuonna sellaista ei ollut eikä tiedossa vuodelle 2024. Hän uskoo, että vertaistuelle olisi tässä tilanteessa kysyntää. Jälkipalvelun keinot ovat nyt muutenkin vähissä. Aikaisemmin lasten taustatiedustelut toimivat Ihatsun mukaan yllättävänkin hyvin, vaikka lähtötilanteessa tietoa on aika vähän saatavilla. Pelastakaa lapsilla, on ollut yhteyshenkilöt Pietarissa ja Petroskoissa, mutta nyt Petroskoin kontakti on muuttanut Suomeen. ”Tilanne on nyt hankala, kun ei kulje posti eikä rahaliikenne. Voimme auttaa adoptoituja vain hyvin rajallisesti.” Ihatsu suree tätä senkin takia, että juuri ennen koronaa heillä oli hyvin toimiva vaihe venäläisten kanssa. Vuonna 2018 tehtiin onnistunut ryhmäjuurimatka. ”Nyt se kaikki tuntuu utopistiselta.” Entä voiko Venäjän kansalaisuus vaikuttaa Suomessa esimerkiksi työmarkkinoilla? Sitäkin on Ihatsulta kyselty. ”Lähinnä tulee mieleen, että jos haluaa tehdä uraa puolustusvoimissa, niin siellä on virkoja, joissa nimenomaan Venäjän kaksoiskansalaisuus voi olla esteenä. Mutta kai nekin katsotaan tapauskohtaisesti”, Ihatsu arvioi.

 

Lisätietoja maakohtaisista kansalaisuusasioista:

  • interpedia.fi/kansainvalinen-adoptio/adoption-jalkipalvelu/juurimatkat-ja-maakohtaiset-jalkipalveluasiat/
  • interpedia.fi/uutiset/kansalaisuuswebinaarissa-pohdittiin-kaksoiskansalaisuutta-ja-sen-merkitysta-adoptoidun-identiteetille/
X