Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 2/23. Teksti: Lotta Ventelä
Haastateltava Susanne Laatikainen on Satakunnan hyvinvointialueen lasten, nuorten ja perheiden palveluiden johtava sosiaalityöntekijä. Laatikainen on toiminut Porissa adoptioneuvojana vuosina 2012–2017 ja on perehtynyt laajasti lastensuojelun kenttään.
Sosiaalityöntekijä Susanne Laatikaisen mielestä tärkein asia on avoin vuorovaikutus adoption kaikkien osapuolten välillä. Avoimuus tekee vaikeidenkin asioiden kanssa elämisestä mahdollista.
Adoptioneuvonnan aikana harjoitellaan avointa vuorovaikutusta, kun käydään läpi hakijoiden elämänhistoriaa, parisuhdetta, ajatusta tulevasta lapsesta ja omasta tulevasta vanhemmuudesta. Sosiaalityöntekijä Susanne Laatikainen toivoo avoimuutta myös lähipiirin, suvun ja läheisten ystävien kanssa, sillä he tulevat olemaan osa adoptoidun lapsen elämää.
Neuvonnassa esiin tuleviin kysymyksiin vastatessa hakijat joutuvat kohtaamaan aika kipeitäkin asioita ja monenlaisia tunteita. Se valmistaa adoptiosta puhumiseen oman lapsen kanssa. Adoptiovanhemman avoimuus tuo Laatikaisen mukaan adoptioon tietynlaisen kepeyden.
– Adoptio ei silloin ole salaisuus, joka voisi estää lapsen kasvun ja kehityksen, hän sanoo. Vastakohta avoimelle vuorovaikutukselle olisi sellainen, että asiat ovat läsnä, mutta niitä ei sanota ääneen eikä haluta käsitellä.
Ennakoiminen tuo turvaa
Kotimaan adoptiossa lapsi ei välttämättä ulkoisesti eroa vanhemmistaan, mutta adoption käsitteleminen on yhtä tärkeää. Ikävintä on asian paljastuminen yllättäen, sillä silloin syntyy isoja tunnekuohuja. Laatikainen muistuttaa, että ennakoiminen luo lapselle turvallisuutta.
Vuorovaikutuksen lähtökohdat ovat erilaiset adoptiovanhemmalle ja adoptiolapselle kuin perheeseen syntyneelle lapselle. Siksi adoptiovanhemman täytyy olla valmis tekemään enemmän töitä vuorovaikutuksen eteen.
Kotimaan adoption kautta perheisiin tulevat lapset ovat pääsääntöisesti hyvin pieniä. Vaikka sanamuisti ei vielä niin nuorella toimi, lapsella on kehollinen kokemus hylkäämisestä. Kun lapsi sijoitetaan vastaanottoperheeseen odottamaan adoptiota, on lapsen hoitajalla erilainen ääni ja kehon viesti kuin mihin lapsi on raskausaikana tottunut. Lapsi kokee muutoksen, vaikka hoito olisikin hyvää. Kun vastaanottoperheen hoitajan ääni ja tavat ennättävät tulla tutuiksi lapselle, seuraa siirto adoptioperheeseen, jossa hoivaa antaa jälleen uusi ja erilainen ihminen. Tästä jää kehomuistikuvia, jotka saattavat laueta leikki-ikäisenä tai jopa koululaisena. Usein lapsi tuo tätä käytöksellään esiin. Laatikaisen mielestä kannattaa avoimella mielellä miettiä, miten menneisyyden tapahtumat voivat vaikuttaa lapseen.
Adoptoitu saattaa kokea olevansa erilainen, koska hän on tullut eri tavalla perheeseensä kuin kaverit. Päivähoidon tai koulun ammattilaiset, jopa adoptioperhe itse, saattavat vähätellä tätä kokemusta, koska asioiden ajatellaan nyt olevan hyvin. Varhaisilla vaiheilla saattaa olla merkitystä paitsi adoptoidun oman kokemuksen myös koulumenestyksen kannalta, vaikka korjaavaa vaikutusta olisi tapahtunut. Tiedon jakaminen on tärkeää, jotta kaikki aikuiset olisivat tietoisia mahdollisesti tarvittavasta tuesta.
Vertaistoiminta tukee avoimuutta
Vaikka jaetut kokemukset olisivat yksilöllisiä, löytyy aina jotain, mitä soveltaa omaan tilanteeseen.
– Mekin voisimme kokeilla tuota, emme olekaan miettineet, että tämä voisi liittyä tuohon, Laatikainen listaa.
Jokin aihe voi tulla ajankohtaiseksi omalla kohdalla myöhemmin ja silloin aikaisemmin kuultu tieto voi auttaa valmistautumisessa.
– Adoptio seuraa kuitenkin mukana koko elämän ajan, Laatikainen muistuttaa.
Vanhempien avoimuus käsitellä elämää, muutenkin kuin adoptiota, vaikuttaa myönteisesti lapsen hyvinvointiin. Laatikaisen mukaan vertaistoimintaan osallistuminen vahvistaa avointa vuorovaikutusta ja vanhemmuutta.
– Me olemme tällainen perhe, ja kun olemme vuorovaikutuksessa muiden samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien kanssa, saamme apua ja tukea, hän kuvailee.
Jos vanhemmat eivät itse koekaan tarvitsevansa vertaistukea, lapsi saattaa siitä kuitenkin hyötyä.
Miten rakentaa lapsen tarinaa
Laatikaisen kokemuksen mukaan adoptiolapsi helposti miettii kasvaessaan, ”miksi syntymävanhempani ei halua olla minun kanssani?”. Erityisesti jos ei ole luopumispäätöstä selittävää kirjettä, lapsi saattaa itsekseen kysellä, onko hän ollut hankala vauva tai onko hänessä jotain vikaa. Siitäkin huolimatta, että häntä rakastettaisiin aivan valtavasti adoptioperheessään.
– Tarvitaan sensitiivistä peilailua adoptiovanhemman kanssa, jotta adoptoitu lapsi pääsee asiasta eteenpäin ja voi hyväksyä tapahtuneen osaksi omaa tarinaansa.
Adoptiovanhemman pitää olla valmis käymään näitä asioita yhdessä lapsen kanssa läpi ja auttamaan.
– Jos ei ole mahdollista saada syntymävanhempaan yhteyttä, adoptioon liittyvät asiakirjat voivat olla väline tutustua taustaan, Laatikainen neuvoo.
Monet adoptoidut pyytävätkin omia lastensuojelun asiakkuuteen tai terveydenhoitoon liittyviä papereitaan. Ne voivat sisältää esimerkiksi adoptoidun neuvolatietoja tai sosiaalityöntekijän kirjaamia olosuhteita ja asioita. Usean vuoden kokemus lastensuojelusta on vakuuttanut Laatikaisen siitä, että lasten kanssa voi keskustella myös vaikeista asioista, esimerkiksi päihdeongelmasta.
– Lapsi kertoo meille aikuisille, millä tavalla tätä asiaa voi käsitellä. Kun näen, miten lapsi ymmärtää sen, siitä voi jatkaa.
Laatikainen kertoo lasten tyytyvän usein yksinkertaisiinkin vastauksiin. Rehellisyys osoittaa kunnioitusta lasta ja hänen mielessään olevaa ihmistä kohtaan.
Lapsi kertoo meille aikuisille, millä tavalla tätä asiaa voi käsitellä. Kun näen, miten lapsi ymmärtää sen, siitä voi jatkaa.”
Yhteys voi syntyä myöhemminkin
Syntymävanhemman neuvonnassa käydään läpi hänen toiveitaan lapsen tulevasta perheestä ja yhteydenpidosta. Laatikainen kertoo, että adoptioperheiden pitää hyväksyä, että tilanne ja tarpeet voivat vaihdella syntymävanhemman elämäntilanteen vuoksi. Jossain vaiheessa syntymävanhempi voi haluta vahvistuksen, että lapsella on kaikki hyvin, toisessa tilanteessa kuvien saaminen riittää.
Kotimaan adoption jälkeisessä neuvonnassa toivotaan usein yhteyttä syntymävanhempaan, jos sitä ei ole ollut. Laatikainen vakuuttaa, että sosiaalityöntekijällä on pyrkimys järjestää vähintään yksi tapaaminen. Mikäli syntymävanhempi ei siihen pysty, adoptoitu tarvitsee paljon tukea ja empatiaa. Syntymävanhemman lähiverkostosta tai suvusta voi löytyä joku, joka haluaa ja pystyy yhteydenpitoon.
Usein neuvonnassa toivotaan, että lapsi tai nuori tulisi keskustelemaan aikuisen seurassa, jotta hänellä olisi tukea pohdintoihinsa ja asian työstämiseen. Joskus vanhemmat puhuvat kuitenkin liikaa nuoren yli, joskus nuori taas haluaa välttää lisäkonfliktia vanhemman kanssa ja tulee siksi keskustelemaan vain kahden kesken sosiaalityöntekijän kanssa. Adoptoidun äänen ja toiveen olisi hyvä kuulua tässä.
Adoptiovanhempi saattaa tuntea mustasukkaisuutta tai epävarmuutta, jos adoptoitu osoittaa kiinnostusta syntymävanhempiaan kohtaan. Laatikainen pitää tätä adoptoidun tarvetta hyvin luonnollisena, koska biologinen vanhempi on osa häntä.
– Kun lapseen on luotu hyväksyvä ja lämmin kiintymyssuhde, se kestää yhteyden myös biologiseen vanhempaan.
Olemme koonneet tietoa ja vinkkejä oman taustan tutkimiseen Juuret-oppaaseemme (pdf-tiedosto avautuu eri ikkunaan).
Kokosimme adoptoitujen asioinnin tueksi edunvalvontapohjan, jossa luetellaan, mihin kaikkeen adoptoidulla on adoptiolain mukaan oikeus.
