Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 1/13. Teksti: Heidi Ruohio
Vielä julkaisemattoman väitöskirjani mukaan adoptiolapset ovat koulussa potentiaalisen kiusaamisen tai ainakin nimittelyn kohteita. Haastateltavien mukaan mikä tahansa erilaisuus altistaa koulussa kiusaamiselle: ”Aina siinä iässä aina joku, joka on erilainen, niin aina sitä pitää haukkua”. Nimittely on koulussa yleistä eikä siltä tunnu välttyvän kukaan (Tolonen 2001; Paju 2011).
Aiempien tutkimusten mukaan yläkoulussa vallitsee niin virallisen kouluinstituution kuin oppilaiden keskuudessa tavallisuuden ihanne. Tavallisuuden eetos koulussa neutraloi sosiaaliset, etniset ja sukupuoliset erot. (esim. Tolonen 2001; Gordon & Lahelma 2002; Paju 2011). Ulkonäöllisesti koulutovereista erottuvien on jo lähtökohtaisesti vaikea sulautua tavallisuuden ihanteeseen.
”Ois kiva joskus olla vähän semmonen näkymätön — No kukapa ei toivois sitä, kun olis niinku kiusattu, että ei kukaan niinku huomais”, sanoi eräs haastateltavani, jota nimiteltiin koulussa muista erottuvan ulkonäön vuoksi. Oma erilaisuus tuntuu vaikeimmalta hyväksyä yläkouluiässä, kun paine samankaltaisuuteen on suurimmillaan. Haastateltavani pyrkivät etenkin yläkouluikäisenä minimoimaan erottumisensa muista mahdollisuuksien mukaan. Ylimääräistä erottumista saatettiin minimoida leikkaamalla liian erottuvat hiukset lyhyiksi tai peittelemällä liian hyviä urheilusuorituksia.
Venäjältä adoptoidut eivät useimmiten poikkea ulkonäöllisesti koulutovereistaan samalla tavalla kuin kauempaa adoptoidut, mutta aineistoni mukaan se ei suojaa heitä kiusaamiselta. Erilaisen ulkonäön sijaan heitä saatetaan kiusata synnyinmaan vuoksi. Tämä saattoi johtaa jopa siihen, että oma synnyinmaa pyrittiin salaamaan koulutovereilta.
Kiusaamisen välttäminen vaati haastateltavieni mukaan ”vahvuutta” olla välittämättä satunnaisesta nimittelystä – tai pikemminkin olla näyttämättä, että välittää. Onko koulussa kaksi vaihtoehtoa: on oltava erityisen ”vahva” tai vaihtoehtoisesti mahdollisimman näkymätön?
