Ilmestynyt odottajan palstalla lehdessä Adoptioperheet 3/17, Teksti: Maija
Olemme puhuneet avoimesti monista lapsiprojektiimme liittyvistä asioista lähipiirissämme. Lapsen saamisen vaikeus ja adoptioprosessiin lähteminen eivät ole olleet salattuja aiheita.
Sen sijaan se, mistä minä en juurikaan puhu, ovat omat tunteeni asiaan liittyen.
Olen huomannut, että mitä pidempi aika kuluu, sitä voimakkaammin katkeruus hiipii ajatuksiini. Olen ottanut oikeudekseni olla välittämättä muiden huonosti käyttäytyvistä lapsista. Esimerkiksi jos tuttavani lapsi käyttäytyy huonosti, en koe huonoa omaatuntoa, jos liukenen tilanteesta etäämmälle ja omiin ajatuksiini. En myöskään suhtaudu parhaiten lähipiirini vauvauutisiin. Yleensä en kommentoi asiaa mitenkään, jos pystyn välttämään sen vaikuttamatta täydellisen epäkohteliaalta. Somessa saatan heittää hymynaaman, vaikka se tuntuu väkinäiseltä. Eihän toisten onni tietenkään ole minulta mitään pois, mutta mieluiten sivuutan keskustelut uuden lapsen ihanuudesta ja perheen kasvamisesta mahdollisimman kivuttomasti.
Muiden lapsiluvun kasvamisen vierestä seuraamista pahempaa on ehkä kuitenkin ajan kuluminen itsessään. Jälkikäteen kuulin, että päätimme yrittää lasta samalla viikolla kuin veljeni perhe oli päättänyt. Veljeni perheen lapsiluku on tullut vuosien varrella täyteen, meidän ei. Heidän vanhin lapsensa on nyt sen ikäinen, että hänen kanssaan voi tehdä lähes mitä vain. Monesti veljeni lasten kanssa touhutessani mietin, että voisin tehdä samaa oman lapseni kanssa, jos hän olisi tullut meille jo silloin, kun päätimme ajan olevan oikea.
Kun katson veljeni perhettä tai muita näiden vuosien varrella lapsia saaneita, tunnen monesti silmieni täyttyvän kyyneleistä ja yritän nopeasti kääntää ajatukseni muihin asioihin, etten vain jäisi kiinni tunteistani.
Uskon että moni yllättyisi, jos tietäisi syvimmistä ajatuksistani lapsenkaipuuseen liittyen. Ehkä tunteiden näyttämättömyys on sitä, etten vain halua ilmentää omaa heikkouttani. Ehkä mukana on pelkoa kateelliseksi leimaamisesta. En myöskään tahtoisi ihmisten ajattelevan, että käytän lapsettomuuttani jotenkin hyväkseni.
Ehkä haavoittuvaisuudestani johtuen en ole kertonut juuri kenellekään kirjoittavani tätä blogia. Tuntuu helpommalta kirjoittaa, kun voin ajatella, ettei näitä sanoja ole osoitettu suoraan läheisilleni. Ehkä sitten, kun omat lapsemme ovat kotona, voimme katsoa tätä kipua kauempaa ja vihdoin tunnustaa, ettei kaikki ollut niin helppoa kuin miltä näytti.
