Kuten laulussa sanotaan: Kotimaani ompi Suomi / Suomi, armas synnyinmaa. Meidän on helppoa sanoa, mikä kotimaamme on ja mitä se meille merkitsee.
Ulkomailta adoptoidulla lapsella kotimaita on kaksi. Oli hän Suomeen tullessaan pieni tai vähän isompi, synnyinmaa ja sen merkitys ei varmastikaan häviä hänen elämästään koskaan. Kuten Helenan mummi hänelle joskus sanoi: muista, missä juuresi ovat. Tämä pätee varmasti jokaiseen, on hän kotoisin mistä tahansa.
Silti lapsesta kasvaa Suomessa suomalainen, ja ajan mittaan myös Suomesta tulee hänen kotimaansa paitsi byrokraattisesti, myös henkisesti.
Miten vanhempana voi tukea sitä, että lapsen molemmat kotimaat ovat oikeasti osa hänen elämäänsä? Etenkin siinä vaiheessa, kun lapsi on vielä niin pieni, ettei hän osaa itse vielä päättää, missä roolissa synnyinmaataan elämässään pitää. Siinä on meille tulevina adoptiovanhempina pohtimista.
Vertaistuki tulee epäilemättä olemaan tarpeen, niin lapselle kuin meille vanhemmillekin.
Voihan olla, että jossain vaiheessa lapsi toteaa, etteivät vaikkapa synnyinmaan juhlapyhät ole hänelle erityisen tärkeitä. Yhtä lailla voi olla, että hän haluaa pitää niistä kiinni, vaikka onkin asunut Suomessa lähes koko elämänsä.
Sekin on mahdollista, että me adoptiovanhempina olemme lapsen ensimmäisestä kotimaasta enemmän tohkeissamme kuin hän itse. Ainakin prosessin aikana olemme huomanneet kiinnostuvamme Kolumbian historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta aivan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin – espanjan kielen opiskelusta puhumattakaan.
Aivan jokapäiväisessä elämässä, tavallisessa arjessa, tätä pohdintaa tarvitsee tuskin käydä. Isossa kuvassa näillä asioilla on varmasti merkitystä. Onhan kyse myös identiteetistä; siitä, keitä me olemme ja mistä olemme tulleet.
Juurimatka. Se on asia, joka toistuu adoptioperheiden kertomuksissa perheestä ja lapsen synnyinmaasta riippumatta. Monille adoptoiduille tuntuu olevan tärkeää päästä käymään siellä, mistä he ovat alun perin kotoisin. Ymmärrämme sen hyvin. Toiset taas eivät halua juurimatkaa tehdä. Sekin on ymmärrettävää. Synnyinmaan muistot, jos sellaisia on, eivät välttämättä ole iloisia.
Osa adoptoiduista haluaa mennä juurimatkalle yksin, aikuisena. Osa tekee sen perheensä tai jomman kumman vanhemman kanssa teini-ikäisenä. Siihen ei liene oikeaa eikä väärää tapaa. Meistä olisi ihanaa, jos voisimme tehdä juurimatkan kaikki yhdessä – mutta se on sitten aikanaan lapsen oma päätös. Voimme vain yrittää luoda lapsen kasvaessa meidän välillemme, ja kahden kotimaamme välille, sellaisen suhteen, että hän haluaisi lähteä juurimatkalle juuri meidän kanssamme. Juurimatka voi olla rankkakin kokemus. Haluaisimme saada olla mukana tukena, mutta myös jakamassa iloa siitä rikkaudesta, jota toinen kotimaa hänen elämäänsä voi tuoda.
Ehkäpä juurimatkasta voi tulla koko perheen yhteinen pidemmän ajan toive tai suunnitelma, joka pysyy puheissa ja perheen elämässä mukana aivan kuten lapsen synnyinmaa muutenkin.
Mitä kaikkea siis seuraa siitä, että lapsella on kaksi erilaista kotimaata?
Siihen ja moniin muihin kysymyksiin saamme toivottavasti vastauksia kun odotuksemme joskus päättyy ja lapsi tulee perheeseemme. Vasta matkan varrella opimme, mitä lapsen kotimaiden monimuotoisuudesta seuraa – sekä hänen että meidän elämässämme.
Ja vielä joskus tämäkin meille tärkeään elämänalueeseen liittyvä kysymys saa vastauksensa:
Jos Suomi ja Kolumbia joskus pelaavat vastakkain jalkapallomaaottelussa, kumpaa maata lapsemme kannattaa?
Helena ja Jaakko odottavat ensimmäistä lastaan kansainvälisen adoption kautta. He vuorottelevat lehtemme kolumnistina toisen odottajan kanssa. Täältä pääset lukemaan muita kotimaan ja kv-odottajien kirjoituksia
Jos haluat tietää lisää adoptioprosessista, klikkaa sivuillemme adoptiopolku tai adoptiota harkitsevalle!
