Kun Jessica Nyberg löysi biologisen äitinsä, hän sai vastauksia mieltä askarruttaneisiin terveyskysymyksiin mutta etenkin kaikkein tärkeimpään kysymykseen: miksi annoit minut pois, äiti?
teksti Pia Iisaho, julkaistu Adoptioperheet -lehdessä 4/2022
Vuonna 1975 Sonja ja Göran Knuts valmistelivat adoptiota tuoreen Nödställda barn rf-yhdistyksen avustuksella. Pariskunnalla oli kaksi biologista poikaa, mutta perhe tahtoi antaa kodin myös lapselle, joka kotia tarvitsisi. Helluntaikirkkoon kuuluva Filadelfia-seurakunta teki 1970-luvulla Filippiineillä lähetystyötä ja oli perustanut lastenkodin Loelin kaupunkiin. Sinne pariskunnan isä ja muutamat muut hakijat matkustivat yhdessä lähetystyöntekijöiden edustajien kanssa. Sana suomalaisesta adoptioryhmästä kiiri, ja eräs yksinhuoltajaäiti, Brom Pring, päätti luovuttaa kolmikuisen kuopuksensa adoptoitavaksi.
”Minua ei adoptoitu lastenkodin kautta, vaan suoraan äitini sylistä”, Jessica Nyberg kertoo.
Tiedettiin, että äidin tilanne oli vaikea, eikä hän pystynyt huolehtimaan nuorimmaisestaan. Lapsen isä oli äidin kertoman mukaan tuntematon, mutta epävirallisen tiedon mukaan hän olisi ollut yhdysvaltalainen upseeri, joka oli Vietnamin sodan jälkeisellä komennuksella Thaimaassa. Muuta ei tiedetty.
Jessica kasvoi Sundbyn kylässä Pietarsaaren eteläpuolella. Myöhemmin perheeseen adoptoitiin toinen tytär Intiasta. ”Lasken leikkiä, että Thaimaan juuristani ja valtaväestöstä täysin poikkeavasta ulkonäöstäni huolimatta olen sormenpäitä ja varpaanteriä myöden suomenruotsalainen”, Jessica nauraa.
Vertaistuki ja terapia auttoi masennukseen
Vaikka Jessica tunsi juurtuneensa Pohjanmaalle, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa olivat haasteellista aikaa. Perheessä tunnelma oli lämmin ja salliva, mutta koulussa ja kylällä Jessicaa kiusattiin.
”Kärsin kovasti kiusaamisesta. Yritin olla kuin kaikki muut, mutta minua ei hyväksytty. Nuoruudessa masennuin ja mielessäni kummitteli ajoittain jopa itsetuhoisia ajatuksia”, Jessica kertoo.
Pohjanmaalle oli perustettu adoptioperheiden vertaistukiryhmä, jonka tuki oli erittäin tärkeää Jessicalle. ”Sain kavereita, jotka olivat minun laillani erinäköisiä kuin valtaväestö. Yhteys ryhmän adoptoituihin on säilynyt läpi elämän. Oli hyvä tietää, etten ollut ainoa erilainen.”
Nuorena aikuisena Jessica haki apua ahdistukseen terapiasta. ”Mielenterveysongelmat nostavat vielä joskus päätään, mutta koska haen ajoissa apua, ne pysyvät kurissa ja pystyn elämään hyvää elämää. Haluan kertoa avoimesti asiasta, koska mielestäni on tärkeää, että muutkin rohkaistuvat hakemaan tarvittaessa ammattilaisen apua. Tunnen, että olen kasvanut vaikeiden kokemusten kautta vahvemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi ihmiseksi”, Jessica pohtii.
Nykyään Jessica asuu Kokkolassa miehensä ja kahden lapsensa, 20-vuotiaan tyttären ja 15-vuotiaan poikansa kanssa. Jessicalle perhe on kaikki kaikessa.
”Perhe ja koti on minun paikkani maailmassa!”
Reuma innosti aluksi juurien hakuun
Jessican elämää on masennuksen lisäksi varjostanut nuorena puhjennut reuma. Koulun jälkeen hän kouluttautui lasten- ja lähihoitajaksi ja työskenteli terveydenhoito- ja sosiaalialalla, mutta reuma pakotti hänet ajoittain sairauslomalle ja työttömäksi. Jessica opiskelee parhaillaan merkonomiksi ja työskentelee kaupan alalla. Sairauden takia hän päätti lähteä hakemaan juuriaan. Tai niin hän ainakin asian silloin koki. ”Lääkärikäynneillä minulta kysyttiin suvun sairaushistoriasta ja jouduin vastaamaan, etten tiedä siitä mitään.”
Kun Jessica etsi biologisen äitinsä, hän toivoi saavansa tietoa perimästään. Jessican ollessa kolmikymppinen hänen tapaama thaimaalainen nainen lupasi auttaa thain kielellä kirjoitettujen adoptiopapereiden lukemisessa ja mahdollisissa yhteydenotoissa. Jessica kypsytteli kuitenkin yhteydenottoa yli kymmenen vuoden ajan.
Viesti Jumalalta?
Kristinusko on tärkeä osa Jessican elämää. Osallistuessaan viisi vuotta sitten jumalanpalveluksen rukoushetkeen Jessica koki yhtäkkiä erityisen vahvan yhteyden Jumalaan. ”Vajosin polvilleni kirkon lattialle ja pyysin apua Jumalalta. Mitä hän yritti minulle kertoa?” Samalla rukoushetkeen osallistunut nainen alkoi puhua kielillä, jotka Jessican mielestä muistuttivat thain kieltä. Tapahtumat askarruttivat Jessican mieltä. Olisiko nyt aika?
Pian jumalanpalveluksen jälkeen Jessica antoi adoptiopaperinsa thaimaalaiselle tuttavalleen. Tuttava lähetti paperit Thaimaan maistraattiin ja pari päivää myöhemmin kertoi Jessicalle, että Pringin puhelinnumero oli löytynyt. Jessica alkoi itkeä valtoimenaan.
Puhelun aikana kävi ilmi, että Pring oli hakenut uutta passia samana päivänä, kun Jessica rukoili kirkossa. ”Koen, että yhteys bioäitiin on monella tavalla rukousvastaus. Koska äiti oli hakenut passia, löysimme hänet pikaisesti. Terveystietojen saaminen ei ehkä kuitenkaan ollut se perimmäinen syy, miksi kaipasin yhteyttä. Olin varmaan alitajuisesti kaivannut bioäitiä elämääni saadakseni vastauksia adoptiolapsen kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin. Mistä minä tulen, miksi minut annettiin pois?”
Kun tärkeisiin kysymyksiin on saatu vastaukset, mieli on ollut levollisempi.
”Anteeksi, että annoin sinut pois”
Puhelun aikana äiti pyysi anteeksi sitä, että oli antanut Jessican adoptioon. Hän kertoi häpeävänsä, ettei kyennyt huolehtimaan vauvastaan.
”Hoin, että älä tunne häpeää, äiti! Äitini pyrki antamaan minulle paremman elämän ja olen hänelle kiitollinen.
Miten minun olisi aviottomana lapsena käynyt? Olisinko joutunut lastenkotiin koko nuoruudeksi tai pahimmassa tapauksessa kadulle?” Jessica kysyy.
Pring oli saanut viisi lasta, joilla kaikilla oli eri isät. Jessica adoptoitiin Suomeen ja kaksi muuta lasta olivat päätyneet lastenkotiin. Jessican hoito oli kaatunut isosiskon harteille, koska äiti oli töiden takia paljon poissa kotoa. Pring kertoi myös suvun sairauksista. Suvussa ei ollut reumaa, mutta hän itse kärsi sydänvaivoista.
Jessica ja Pring ovat viimeisen viiden vuoden ajan pitäneet yhteyttä puhelimitse ja somen avulla.
”Minulla on kaksi äitiä ja levollisempi mieli”
Haastattelussa Jessica kertoo sujuvasti molemmista äideistään nimityksellä ”mamma”, ilman etuliitteitä. ”Tietenkin he ovat molemmat yhtä paljon äitejä! Sonja, adoptioäitini, on minulle läheinen. Hän kasvatti minut ja hänen kanssaan jaan arkea. Pring antoi minulle geenit ja elämän.”
Vaikka vanhempien mielestä on hyvä, että Jessica otti yhteyttä Pringiin, Sonja hämmentyi kuullessaan ensimmäistä kertaa Pringiä kutsuttavan mammaksi.
”Kutsun häntä nykyään leikilläni nimellä Blom Pinn, suomeksi Kukka Keppi. Tämä voi vaikuttaa loukkaavalta, mutta se on keventänyt tunnelmaa äitini ja minun välillä”, Jessica selittää.
Bioäidin saapuminen Jessican elämään merkitsi käännettä entistä parempaan. Kun tärkeisiin kysymyksiin on saatu vastaukset, mieli on ollut levollisempi. Ahdistus on vähentynyt. Jessica ei ole tavannut bioäitiään, mutta hänestä huolehtineen isosiskonsa on. Sveitsissä nykyään asuva sisko tuli pian ensimmäisen yhteydenpidon jälkeen vierailulle Suomeen. Vierailu ei tosin sujunut hyvin. Kulttuurierot johtivat tämän tästä riitaan. Siskon mielestä Jessica muistutti laiskaa ja kiittämätöntä äitiä. Sisko oli yrittänyt huolehtia äidistään, mutta äiti ei ollut arvostanut yrityksiä. Tapaamisen jälkeen yhteydenpito siskoon hiipui.
Thaimaan matka hiihto-lomalla ja dna-testi isän ja veljen löytämiseksi?
Jessican haave on tavata bioäiti. Äidin terveys reistailee, eikä aikaa ole enää tuhlattavaksi. Jessican perhe säästää matkaa varten ja jos hyvin käy, Thaimaahan lähdetään jo ensi talvena.
Jessica on seurannut Kadonneen jäljillä -sarjaa pohtien samalla biologista isäänsä. Olisiko hänkin tuolla jossakin? Jessica ei mielestään muistuta biologista äitiään. Jessica on pidempi, tanakampi ja tummempi. Tämä voi viitata afroamerikkalaiseen upseeriin. Jessica suunnittelee parhaillaan dna-testin tekemistä.
”Haluaisin tietää, keneltä olen saanut jykevän nenäni ja luonnonkiharat hiukseni”, Jessica kertoo.
”Kukaan ei tiedä, minne isoveljeni aikoinaan adoptoitiin. Oikein hyvällä tuurilla voisin löytää hänetkin.”
