Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 4/14. Teksti: Anu Uhtio
Adoptio ei ole vain traumoja ja haasteita vaan myös uusi mahdollisuus. Menneisyyden haavoja ei kannata jäädä nuolemaan yksin.
Lapsen persoonallisuus kehittyy vuorovaikutuksen kautta, ja ensimmäiset kiintymyssuhdekokemukset toimivat pohjana tuleville läheisille ihmissuhteille. Jokaisen henkilöhistoriasta löytyy pienempiä ja isompia vaille jäämisiä. Turvallisuuden tunnetta uhkaavat kokemukset voivat tuottaa traumoja, mutta mitenkään automaattista se ei ole. Miksi toiset yksilöt ja parit selviävät arjesta ja sen vastoinkäymisistä ja toiset lannistuvat? Vastaus voi olla monen mutkan takana, eikä alkuperäistä ahdistuksen aiheuttajaa aina löydykään. Parisuhde voi parhaimmillaan muodostua korjaavaksi kokemukseksi, jossa uskaltaa päästää toisen lähelle.
Toisten tarvitseminen on hyvä asia
Pariterapeutti Anne Anttonen kehottaa olemaan hyväksyvä itseään ja omia elonjäämiskamppailunsa jäänteitä kohtaan. Keho muistaa kummallisiakin asioita ja voi saada aikaan olotiloja, joiden alkuperästä ei saa kiinni. ”Olot” on kuitenkin aina lupa ottaa todesta. Mitä armollisemmin ja hyväksyvämmin suhtautuu omaan rikkinäisyyteensä, sitä helpompi on elää haavojensa kanssa ja antaa muiden auttaa.
John Bowlbyn (1907–1990) kiintymyssuhdeteorian avainhuomioita on riippuvuuden näkeminen hyvänä asiana. Käytännössä ympäristömme ei tue siihen, vaan yksin pärjäämistä arvostetaan sekä aikuisten että lasten maailmassa. Tässä suhteessa voimme olla luomassa uutta kasvatuskulttuuria.
Lapsen ja vanhemman välisen suhteen lisäksi kiintymyssuhdeteoriaa sovelletaan enenevässä määrin aikuisten välisten rakkaussuhteiden dynamiikkaan. Erona ovat toki aikuissuhteen tasa-arvoisempi vastavuoroisuus ja seksuaalisuuden mukana olo, mutta perusasetelma turvan antamisessa ja saamisessa sekä yhteyden ylläpitämisessä on sama. Aikuisenakaan toisen hyväksyvään läheisyyteen kaipaaminen ei ole heikkoutta vaan ”lajinmukaista” ja asiaankuuluvaa.
Ajoissa apua
Lapsuudessa kaikki selviytymiskeinot ovat lapsen näkökulmasta oikeita ja järkeviä. Parisuhteessa ne saattavat kuitenkin toimia tarkoitustaan vastaan. Kaikista hyvistä aikeista huolimatta traumaattiset kiintymyssuhdekokemukset voivat alkaa toistua parisuhteen arjessa.
Toisen kokemuksia ei saa vähätellä, mutta samalla on hyvä pitää mielessä, että jokainen meistä taistelee omien mörköjensä kanssa. Kannattaa pyrkiä toimimaan siten, että hankalissakin tilanteissa voisi pysyä kumppanin kanssa samalla puolella. Osapuolten tulisi auttaa toisiaan ymmärtämään itseään ja olla samalla kiinnostuneita toistensa kasvusta ihmisenä.
Arvostamme sinnikkyyttä, mutta apua voi hakea tueksi jo silloin, kun omia konsteja ei ole vielä loppuun asti ammennettu. Saamme olla tarvitsevia sekä yksilöinä että parina. Anne Anttonen iloitsee siitä, että yhä nuorempia pareja tulee pariterapiaan, sillä nuoren mieli on joustavampi.
”Vanhemmuudessa uuden elämänvaiheen riemuun sekoittuu luopuminen aikaisemmasta elämästä.”
Vanhempi, älä jää yksin
Lapsen saamisen jälkeisen alavireisyyden tai masennuksen yleisyys on ymmärrettävää, sillä uuden elämänvaiheen riemuun sekoittuu luopuminen aikaisemmasta elämästä. Pettymyksen ja vihan herääminen voi yllättää vanhemman. Tunteista puhuminen kuitenkin kannattaa, sillä monilla on vastaavia kokemuksia. Globaalisti katsottuna suomalainen tuore vanhempi on poikkeuksellisen yksin.
Adoptiovanhemmuus on luonnollisesti oma erityistilanteensa, koska lapsella on perheeseen tullessaan jo oma kiintymyssuhdehistoriansa, josta vanhemmilla on vaihteleva määrä tietoa. Adoptiovanhempi hyppää niin sanotusti liikkuvaan junaan ja tarvitsee aimo annoksen joustavuutta ja itseluottamusta voidakseen vastata lapsen tarpeisiin.
Perhe-elämässä on keskeistä tasapainoilla parisuhteen ja vanhemmuuden välillä. Kauan toivottu lapsi saattaa sysätä vanhemman kokonaan vanhemmuuden syövereihin. Anttosen mukaan on tärkeää, että lapsi saa rakastetuksi tulemisen kokemuksia ja saa opetella erilaisia tunnetaitoja. Oma merkityksensä on myös vanhempien panostuksella omaan parisuhteeseensa. Mallioppiminen kannattelee myöhemmin.
Laastareita menneisyyden haavoihin
Laajan tutkimuksen (Frank Lindblad, 2004) mukaan ruotsalaiset, aikuiset adoptoidut eroavat ikätovereitaan todennäköisemmin, ja adoptoidut miehet asuvat erossa lapsistaan useammin kuin ruotsalaismiehet keskimäärin. Tämän perusteella adoptoiduilla voi arvella olevan erityistä haavoittuvuutta parisuhteisiin ja perheelämään liittyen. Toisaalta myös adoptiovanhemmat saattavat perheellistymisen myötä tulla tietoisiksi haavoista, jotka eivät ole aikaisemmin elämässä oirehtineet.
Anne Anttonen muistuttaa, että varhain omaksutut kiintymyssuhdemallit ovat luonteeltaan melko pysyviä mutta eivät kuitenkaan muuttumattomia. Kaikki tunne kokemukset tärkeiden ihmisten kanssa muokkaavat tapaamme käsitellä emootioita ja ihmissuhteita. Vaikka vanhemman ja lapsen välinen suhde sekä parisuhde ovat ihmissuhteina erityisiä, voi kuka tahansa henkilö muodostua merkittäväksi. Isovanhempi, opettaja tai naapuri saattaa nähdä lapsen juuri oikeassa valossa, joka saa lapsessa uutta kukoistusta aikaan. Myös hyvä ja läheinen ystävyyssuhde voi muodostua erityisen tärkeäksi ihmissuhteeksi, joka kantaa erilaisten vaiheiden läpi ja tuo turvaa elämän heitellessä.
Kiintymyssuhdeongelmiin voi saada apua sekä yksilönä että parina myös ammattilaisilta. Onnistuneen pariterapiaprosessin jälkeen puolisot tekevät eron sisältään nousevan ahdistuksen ja parisuhteen tapahtumien välillä. Yksinäinen avuttomuuden kokemus voi vaihtua vahvistuneen parisuhdesiteen tuomaan turvaan. Sen myötä lisääntyy rohkeus kasvaa yhä ehjemmäksi sekä yksilönä että parina.
Terapiatyön ammattilaisen näkökulmasta adoptiossa on erityistä se, että monesta muusta lapsuuden haasteesta poiketen adoptoitu henkilö on saanut toisen mahdollisuuden.
