Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 3/17. Teksti: Miika Laakso
Miika Laakso on näyttelijä, joka sai puolitoistavuotiaana kodin kotimaisen adoption kautta. Nykyisin hänen perheeseensä kuuluu laaja joukko rakkaita ihmisiä, joiden kanssa hän on joko jakanut jääkaapin tai jakaa edelleen yhteisiä geenejä.
”Se mistä ei voi puhua, siitä täytyy huutaa”, sanoi ohjaaja Lauri Maijala. Oli vuosi 2009 ja käynnissä oli Mannerheim – Eli lapsistasi ei mitään -teatteriproduktiomme ensimmäiset treenit.
Muistan uunituoreena teatterikorkeakoululaisena hymyilleeni ja välittömästi luottaneeni Lauriin. Lause oli heti niin oikea.
Puhumattomuus, kommunikoimattomuus – sanomatta jättäminen – on väkivaltaisinta, mitä tiedän. Niin työyhteisöissä, yhteiskunnassa kuin parisuhteessa ja perheessäkin.
Hiljaisuus puhuu miljoona kertaa enemmän kuin mikään, mitä voisi joissain tilanteissa sanoa ääneen.
Maijalan ohjaaman näytelmän nimi viittasi Ultra Bra -yhtyeen Laulu Marsalkka Mannerheimista – kappaleeseen. Mannerheim ei puhunut muistelmissaan lapsistaan lainkaan, ja vaimostakin oli vain kaksi riviä. Oli maailmansotaa, eri maailmanaikaa ja fokusta eri tavalla selviämisessä, mutta kyllä se nyt pikkaisen ihmisen persoonasta vuotena kuin vuotena kertoo, jos perhe ei ole useamman kirjainmerkin arvoinen.
Kiina, jossa maailmanmatkaaja-Mannerheimkin aikanaan kävi, on erityismaa; yhden lapsen politiikka ja seksistinen, kulttuurisidonnainen tyttölapsipettymys ovat aina kummastuttaneet minua.
Lukiessani tämän lehden adoptiotarinaa Li’n perheestä tulin surulliseksi. Isovanhemmille ei jostain ylpeyssyistä kerrota adoptiosta. Mietin, että ”ai oma äitini ei huomaisi jos yhtäkkiä minulla olisi lapsi ja väittäisin hänen olevan biologisesti minun”.
Miksi muualla kuin teatterissa pitäisi esittää, että asiat ovat toisin kuin ovat?
Minua haittaa myös kategorinen ajattelutapa: ”Näin meillä on aina tehty. Ja tehdään.”
Kiveen hakatut käyttäytymissäännöt ja niiden kautta muotonsa saavat tabut haisevat pelon variaatiolta. Joku on joskus pelännyt puhua jostain aiheesta ja piiloutunut yleisen hiljaisuuden turvaverhoon.
Hiljaisuus on kehityksen myrkkyä, jonka pelkään vitsaavan myös adoptiokeskustelua. Asioiden ääneen sanominen on raikas tuulenhenkäys, mutta joillekin on niin vaikea puhua adoptiosta.
Monta kertaa kertoessani, että olen adoptoitu, olen saanut vastaukseksi totaalista väistöä ja puheenaiheen vaihtoa: ”Aijaijai varmaan liian traumaattinen aihe tähän kahvihetkeen…”
Ymmärrän, että aiheesta voi olla kipeäkin puhua. Ymmärrän, ettei epäonnistuneista lapsentekoyrityksistä, keskenmenoista, pettymyksistä itseen tai kumppaniin ole helppo avautua.
Ja vaikka väitän, että tabut ovat hirveitä, tajuan, etten itsekään osannut omilta vanhemmiltani kysyä aikanaan oletettavasti isoja kysymyksiä, kuten: Kuinka kipeä ja epämääräinen se elämänvaihe oli, johon minut lopulta adoptoitiin? Mitä kaikkea käytiin läpi/kokeiltiin/yritettiin/puhuttiin/sovittiin? Monennenko yrityksen jälkeen harkittiin adoptiota? oliko vaihtoehtona koskaan se, ettei lapsia hankita? Kummassa oli ns. vikaa?
Miten parisuhteen dynamiikka muuttui adoption myötä?
En ole tullut kysyneeksi. Varmaan, koska minulla on mennyt enemmän kuin hyvin. Merkitsevintä on, että vanhempani tajusivat ylipäätään harkita adoptiota. Joku toinen olisi saattanut olla sokeampi muuten hyvälle, rakkauden täyteiselle parisuhteelle ja vaihtanut kumppania.
Pohdin usein, minkälaisia ovat ne syyt, joiden takia joku on kertomatta läheisilleen, vanhemmilleen ja adoptoidulle lapselleen tämän olevan adoptoitu.
Jos lapsi saa vanhemmat – ja vanhemmat lapsen – eikö se ole julistamisen arvoinen ilosanoma ja äärimmäisen esimerkillistä toimintaa, josta voi oikeasti selkä suorassa olla ylpeä ihan täyteen ääneen?
Tabu on minulle tabu.
Miika
