Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 2/15. Teksti: Päivi Suutari
Kotimaasta adoptoidun Miikan elämästä riittäisi aineksia koko illan elokuvaan. Pääroolissa olisi ammattinäyttelijä ja käsikirjoituksessa runsaasti biologisen ja adoptiosuvun riemukkaita joukkokohtauksia – ja rakkautta.
Kun Miika Laakso 20-vuotiaana veteli telalla maalia uuden kotinsa seinille, tuntui se terapeuttiselta. Muuta terapiaa Miika ei sillä hetkellä tarvinnut, vaikka kaikki stressipisteet olivatkin taivaissa: hän oli yhdellä rytinällä kotiutunut armeijasta, eronnut ensirakkaudestaan ja ostanut asunnon. Samaan aikaan Miikan elämään oli juuri astunut kolme biologista sisarusta.
Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin Miikasta huokuu tasapainoisuus, ilo ja se sama syvyys, jota monissa aikuisissa adoptoiduissa on. Kädenpuristus on lämmin, ja käytöstavat silmiin pistävän kohteliaat. Adoptiosta Miikalla on vain hyvää sanottavaa. Ei traumoja tai suurta draamaa. ”Adoptio on jännittävää ja luonut ainakin minulle mahtavia tarinoita. Biologisiin sukulaisiin tutustuminen selittää asioita omista lähtökohdistani, mutta elämässäni on paljon muutakin kuin adoptio”, Miika sanoo.
Laulajan geeniperimä
Miika syntyi avioliiton ulkopuolella. Biologisen laulajaäidin elämän suunta oli muualla kuin perheessä. Äidillä oli ajoittain tapana kadota, ja lastensuojelu puuttuikin tilanteeseen. Kun Miika oli yksivuotias, perheen lapset revittiin erilleen ja Miika sijoitettiin lastenkotiin.
Laulajasuvun geenit näyttäytyivät hoitajille lastenkodin arjessa. Miika liikkui mielellään musiikin tahtiin, ja kerran hän jäi ainoana tuijottamaan televisiosta oopperaa lastenohjelmien päätyttyä. Musikaalisen taustansa vuoksi poika tarvitsi myös uuteen elinympäristöönsä taidetta ja kulttuuria. Tämä tieto vaikutti Pelastakaa Lapset ry:n sosiaalityöntekijä Eeva Arkkion työhön, kun hän kartoitti Miikalle sopivia adoptiovanhempia.
Uusi koti löytyi Helsingistä: mies ja nainen, joiden keskinäinen rakkaus oli niin vahvaa, että siitä olisi riittänyt koko lastenkodilliselle lapsia. Adoptiovanhemmille kävi pian selväksi, että musiikki on Miikalle kuin happea. Klassisen musiikin ystävinä vanhemmat tukivat lastaan ja loivat hedelmällisen maaperän musikaalisuuden kasvulle.
Tänä keväänä näyttelijäksi valmistunut Miika kokee olevansa melko tasapuolinen hybridi geenejä ja kasvatusta. Sekä biologinen äiti että isoäiti olivat laulajia, ja todennäköisin biologinen isäkin työskentelee ilmaisutaiteen alalla. Musiikista kiinnostuneiden adoptiovanhempien osaksi jäi geenien vahvistaminen ja pojan kannustaminen.
Miikan mukaan teatterialalla on monia, jotka ovat perineet vanhemmiltaan ”taidegeenin”. Toisin kuin monet muut, Miika ei ole joutunut kokemaan tähän liittyvää perheen sisäistä kilpailua tai vanhempien taiteellisten saavutusten painolastia hartioillaan. ”Koska vanhempani eivät ole muusikoita tai näyttelijöitä, heillä ei ole ollut opettajan roolia. He jaksavat aina olla kiinnostuneita tekemisistäni ilman paineiden luomista. Kannustavat ja uskovat – rakastavat”, Miika kehuu.
”Olin hirveä teini. Asioita piti huutaa ulos, jotta voitiin taas jatkaa eteenpäin.”
Teini tykkää
Murrosiässä Miika ei todellakaan päästänyt vanhempiaan helpolla. ”Olin hirveä teini. Asioita piti huutaa ulos, jotta voitiin taas jatkaa eteenpäin.” Nuoren miehen suusta lensi itsenäistyvän adoptoidun peruskliseitä, kuten ”Oliko just teidän pakko adoptoida mut?” ja rankin isku vyön alle: ”Sä et oo mun oikee äiti”. Nyt Miika nauraa tuota aikaa muistellessaan. Tosiasiassa adoptiovanhempien onnellisuus ja rakkaus lapsiaan kohtaan on värittänyt Miikan ja hänen adoptoidun pikkusiskonsa koko elämää voimakkain siveltimen vedoin. Paremmin yhteensopivaa perhettä Miika ei osaa kuvitella.
Kallion ilmaisutaidon lukiossa Miika alkoi pohtia tulevaisuuden uraansa ja kiinnostui Teatterikorkeakoulusta. Siitäkin huolimatta, että oopperalaulajan ura oli tuntunut siihen asti itsestään selvältä; olihan hän tienannut karkkirahansa Kansallisoopperan solistina jo kymmenvuotiaana. Teatteri toi kuitenkin mukanaan Miikan kaipaamaa huumoria, temperamenttia ja intohimoa työtä kohtaan. Ovet Teatterikorkeakouluun avautuivat vuonna 2009. Opiskeluvuosiin on kuulunut myös työntekoa Ryhmäteatterissa, Teatteri Avoimissa Ovissa ja viimeksi Teatteri Käpsäkissä.
Kaksi perhettä kohtaa
Miika sai ensimmäisen yhteydenoton biologiselta isosiskoltaan, kun hän oli yksitoistavuotias. Tuolloin oli kiva tietää siskon olemassaolosta, mutta yhteydenpito ei vielä tuntunut tärkeältä. Ensikohtaaminen tapahtui aivan sattumalta vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Miikan ystävä hälytti hänet baariin, jossa biologinen sisko oli viettämässä iltaa. Kohtaaminen ja Miikan lausuma repliikki olivat ote näyttämöltä: ”Moi. Mä oon sun veli.”
Tuosta hetkestä alkoi tapahtumavyöry, joka yhdisti Miikan ja kolme biologista sisarusta toisiinsa. Miika näki ensimmäistä kertaa myös valokuvia biologisesta äidistään, joka menehtyi sittemmin. Sisarusten välit hitsaantuivat nopeasti läheisiksi. ”Koin saaneeni lottovoiton. Kolme uuden, mahtavan sisaruksen myötä sain myös heidän sukulaisensa niin omaan kuin koko adoptioperheenkin elämään. Veli oli minulle myös uusi asia”, Miika kuvailee silminnähden innostuneena.
Etuliitteet romukoppaan
Suvun laajentuminen ajoittui Miikan itsenäistymisen aikaan, mikä saattoi helpottaa omilleen asettumista. Itse remontoidussa ensiasunnossa riitti kävijöitä, kun perhe ja biologiset sisarukset tulivat istumaan iltaa. Jo tavaksi muodostuneet viikoittaiset illalliset lapsuuden kodissa jatkuivat, ja usein adoptiovanhempien pöytään katettiin lisää lautasia Miikan biologisen perheen jäseniä varten. Näin tehdään edelleenkin.
Miikan kertomassa tarinassa on ajoittain vaikea pysyä mukana, koska siinä vilisee niin valtava määrä hänelle rakkaita ihmisiä. Kahvi kylmenee pahvimukiin, kun mies intoutuu puhumaan sisaruksistaan, vanhemmistaan, enoistaan ja serkuistaan. Vain ajoittain hän täsmentää kertomustaan etuliitteillä adoptio- tai biologinen. On vain tärkeitä ihmisiä.
Miikan onkin mahdoton kuvailla nykyistä elämäänsä ilman laajennettua perhettään. Biologisilla sisaruksilla on pitkälti samanlainen ajatusmaailma, ja yhteiset geenit jylläävät. Pelkkä verisukulaisuus ei kuitenkaan pidä sisaruksia yhdessä. ”Olen kyllä sanonut heille, etten hengaisi heidän kanssaan elleivät he olisi niin hyviä tyyppejä”, Miika naureskelee.
”Adoptiossa lapsi ei tule koskaan perheeseen tehdasasetuksilla.”
Ruusuja adoptiotoimijoille
Miika kiittelee sitä, että hänet ymmärrettiin aikoinaan laittaa erilleen synnyinperheestään. Hänen on mahdoton tuntea minkäänlaista katkeruutta tapahtuneesta. ”Se oli rohkea ja vaikea päätös, ja olen siitä kiitollinen henkilölle, joka sen uskalsi tehdä.”
Mieheltä satelee ruusuja myös adoption hoitaneelle Eeva Arkkiolle. ”Minun ja pikkusiskoni adoptiotapaukset osoittivat, että täydellisen matchauksen aikaansaaminen on mahdollista. On erinomaisia vanhempia ja lapsia, mutta on tärkeää löytää ne toisilleen sopivat osapuolet. Adoptiossa lapsi ei tule koskaan perheeseen tehdasasetuksilla.” Palvelunantajilla on Miikan mielestä käsissään kaikki avaimet hienon elämäntarinan tekemiseen.
Miikan poistuttua haastattelusta ilmaan jää leijumaan ilo ja positiivinen energia, käsin kosketeltava adoptiohurmos. Tällä miehellä on paljon annettavaa teatterimaailman lisäksi myös adoptiokentälle.
