Sijais- ja adoptioperheellä on 12-vuotiaan Emilia Katajavuoren mielestä suuri ero. Emilian vauvaiässä alkanut sijoitus muuttui viime kesänä lopulta adoptioksi tytön omasta aloitteesta.
Emilia on 12-vuotias topakka tyttö, joka koulunkäynnin ohella ratsastaa, leipoo, pelaa sulkapalloa ja leikkii kavereiden kanssa. Pihalla on kauden viimeisten kukkien seassa keppihevosen esterata, polkupyöriä ja ruohonleikkuri. Talossa asuva perhe viettää aika tyypillistä arkea, jossa töitä, koulua ja harrastuksia sovitellaan yhteen. Kaikilla perheenjäsenillä on kuitenkin ollut sama sukunimi vasta tästä kesästä lähtien.
Nina ja Jari Katajavuoresta tuli sijaisvanhemmat jouluaattona 2007, kun he hakivat seitsenkuukautisen Emilian kotiin. Alkuaikoina Katajavuoret kokivat epävarmuutta, sillä sijaisvanhemmuudessa on monia ristiriitaisuuksia. Lapseen pitäisi kiintyä ja häntä rakastaa, lapsen tulisi antaa kiintyä sijaisvanhempiinsa. Toisaalta sijaisvanhemman täytyy olla valmis luopumaan lapsesta, sillä sijoituksen lähtökohta on aina väliaikaisuus.
”Sijaisvanhempana toimiva tuttuni sanoi minulle, että Nina, jarrut päällä ei voi rakastaa”, Nina muistelee. Niinpä hän päätti antaa mennä. Vaikka lapsi olisi hoidossa vain hetken, tätä rakkautta ei kukaan voisi koskaan viedä
Ninalta tai tältä lapselta pois.
Nina ja Jari elivät Emilian kanssa päivän kerrallaan. Vuodet kuluivat ja jatkuva varpaillaolo rauhoittui lapsiperheen arjeksi.
Luottamusta etsimässä
Emilian syntymä-äiti on suhtautunut Ninaan ja Jariin hienosti alusta alkaen. Tapaamisia on yritettty järjestää säännöllisesti, mutta hän ei ole niihin usein pystynyt. ”Mielenkiintoinen saa olla systeemi, että tästä tilanteesta alettaisiin lasta ‘palauttamaan’”, summaa Jari.
Tyttö on tavannut äitiään vain viisi kertaa elämänsä aikana, silloinkin lyhyen aikaa kerrallaan valvotusti. ”Mä sain silloin aina keksiä”, muistelee Emilia. Perheessä on puhuttu Emilian kanssa avoimesti hänen taustastaan, ja biologisen äidin suku on ollut perheeseen yhteydessä alusta asti. ”Heistä on tullut meidänkin sukulaisia”, toteaa Nina.
Emilia muistaa asuneensa aina Jari-isän ja Nina-äidin kanssa yhdessä. Varhaiset kokemukset olivat kuitenkin ennättäneet vaikuttaa vauvaikäiseenkin. Emilian oli vaikeaa luottaa, erityisesti äitiin. Vuorovaikutukseen haettiin apua heti alusta lähtien, ja onneksi perhe myös sai hyvää ja ammattitaitoista apua. ”Muistan aina sen, kun Emilian ollessa noin 5-vuotias menin jälleen kerran toivottamaan hyvää yötä. Yhtäkkiä hän sanoi: ’Äiti, älä mee vielä, jutellaan vähän’”, muistelee Nina. Siitä noin vuoden jälkeen Emilia halasi ensimmäisen kerran Ninaa.
Ammattilaisilta tullut hyvä palaute on lämmittänyt erityisesti niinä hetkinä, kun usko omaan vanhemmuuteen on ollut koetuksella. ”Joitain asioita ei vain näe itse”, toteaa Jari.
Sijoituksen epävarmuus stressasi
Emilia oli juuri aloittanut koulun, kun hän tapasi syntymä-äidin kanssa ensimmäisen kerran sitten vauva-ajan. Emilia oli jonkin aikaa puhunut muuttavansa toisen äidin luo. Kun tapaaminen lopulta saatiin järjestettyä, puheet
lakkasivat. Katajavuoret ovat tavanneet sijoittavia sosiaalityöntekijöitä kaksi kertaa vuodessa. Näissä asiakassuunnitelmapalavereissa Emilian elämästä on päätetty aikuisten kesken aina puoli vuotta eteenpäin. Lisäksi sijoittava sosiaaliviranomainen on käynyt kaksi kertaa vuodessa kotikäynneillä tapaamassa ensisijaisesti Emiliaa.
Tytön arki jatkui melko samanlaisena monen vuoden ajan. Vasta noin 9-vuotiaana Emilia alkoi havahtua siihen tosiasiaan, että isä ja äiti eivät päätäkään asioista yksin. Ja ihmetteli, miten asiat voivat olla niin tyhmästi, että joku hänelle vieras tyyppi voi päättää häntä koskevista asioista. ”Emilia kertoi kotikäynnillä olleelle sijoittavalle sosiaalityöntekijälle, että haluaa saman sukunimen kuin isällä ja äidillä ja että hänestä olisi turvallista, jos äiti ja isi päättäisivät asioista. “Tilanne selvästi askarrutti ja vaivasi häntä”, kertoo Nina.
9-vuotiaana Emilia alkoi havahtua siihen tosiasiaan, että isä ja äiti eivät päätäkään asioista yksin.
Mutkia adoptiopolulla
Nina ja Jari mainitsivat avoimesta adoptiosta keväällä 2018 sijoittavalle sosiaalityöntekijälle. Sosiaalityöntekijät alkoivat tavoitella syntymä-äitiä keskustellakseen asiasta, tuloksetta. Kesän aikana Katajavuoret kirjoittivat syntymä-äidille kirjeen, jossa selittivät, että sijoituksen tuoma epävarmuus huolestutti kovasti Emiliaa. He ehdottivat avointa adoptiota ja selittivät, mitä sillä tarkoitetaan. Katajavuoret eivät saaneet kirjeeseen kuitenkaan koskaan vastausta. Elokuun kotikäynnillä perhe kertoi sijoittavalle sosiaalityöntekijälle selvästi, että nyt Emilian asuttua Katajavuorilla 11 vuotta adoptioasiassa tulisi vihdoin edetä. ”Emilia itse kirjoitti adoptioneuvonnalle tehtyyn hakemukseen, että ’haluan tulla adoptoiduksi isin ja äidin perheeseen, t. Emilia’”, muistelee äiti Nina.
Ninalle ja Jarille tuli yllätyksenä, että eri viranomaisten ensimmäinen reaktio oli, ettei adoptio ole mahdollinen, jos biologinen vanhempi ei puolla asiaa. ”Se ensimmäinen vastaus on aina, että ei voi tapahtua, näin ei voi toimia. Jos sitkeästi pyytää perusteluja, niin myönnytään, että todella poikkeuksellisista syistä. No, mitä ne poikkeukselliset syyt ja kriteerit sitten ovat, jos ei meidän kaltainen tilanne?” ihmettelee Jari. Sijoittavat sosiaalityöntekijät kirjoittivat hetken harkittuaan adoptiota puoltavan lausunnon.
Joulukuussa 2018 Katajavuoret saivat viestin adoptioneuvontaa antaneelta sosiaalityöntekijältä, että syntymä-äiti oli vihdoin saatu tavoitettua ja hänen kantansa adoptioon oli kielteinen. Vaikka sosiaalityöntekijä oli ennen
syntymä-äidin tavoittamista ollut sitä mieltä, että adoptio olisi Emilian etu, vaihtui kanta tämän puhelun jälkeen päinvastaiseksi. Prosessi oli tyssäämässä siihen. ”Äiti, miksi Suomessa vietetään lasten oikeuksien päivää, kun lasten oikeuksilla ei ole mitään merkitystä?” kysyi Emilia järkyttyneenä.
Adoptio viedään oikeuteen
Katajavuoret eivät voineet ymmärtää, että viranomaisten näkemys lapsen edusta muuttui yhden ainoan puhelinsoiton perusteella. He päättivät jatkaa adoptioprosessia, vaikka adoptioneuvontaa antava viranomainen vastusti
adoptiota syntymä-äidin kielteiseen kantaan vedoten. ”Me ajateltiin, että ainakin Emilian ollessa vanhempi hän ymmärtää meidän yrittäneen kaikkemme, vaikka adoptioon tulisikin kielteinen päätös. Meillä ei ollut mitään menetettävää”, toteaa Nina.
Mitä ne poikkeukselliset syyt ja kriteerit sitten ovat, jos ei meidän kaltainen tilanne?
Joululomalla Nina soitteli systemaattisesti kaikki mahdolliset toimijat ja instanssit läpi. Tärkeitä neuvoja saatiin sijaisperheeltä, jossa pitkäaikainen sijoitus oli lapsen edun nimissä muutettu adoptioksi. Löytyi sosiaalityöntekijä, jonka mielestä adoptiota on mahdollista hakea biologisen vanhemman vastustuksesta huolimatta, jos perusteet ovat olemassa. Emilian biologinen suku oli adoption kannalla, ja perheen tueksi löytyi myös adoptioasioihin perehtynyt asianajaja.
Emilian adoptio vietiin oikeuteen. Käräjäoikeuden tuomari katsoi, ettei Emilian ollut tarpeellista osallistua henkilökohtaisesti istuntoon, sillä tytön mielipide tuli hyvin selkeästi esiin papereista. ”Ymmärrän, mikä ero on sijoituksella ja adoptiolla, ja ne eivät todellakaan ole sama asia. Ja haluan kuulua samaan perheeseen isin ja äidin kanssa. T. Emilia”, kuuluivat tytön terveiset oikeudelle. Papereiden joukossa oli myös Emilian uutenavuotena kirjoittama kirje presidentille.
Helpotuksen huokaus
Kesällä adoptiosta saatiin viimein käräjäoikeuden päätös. Emilian adoptio vahvistettiin. ”Sä keskeytit mun maastolenkin!” muistaa Emilia. ”Niin, tämmösellä pikkuasialla häirittiin”, nauraa isä Jari. ”Sitten sä olit, että jipii, nyt pidetään isot juhlat ja paljon karkkia!” muistelee äiti Nina.
Katajavuoret järjestivät isot juhlat ison asian kunniaksi. Mukana eläneet ja prosessia jännittäneet ystävät ja sukulaiset pääsivät kestittäviksi. Loppukesästä käräjäoikeuden päätöksen jälkeen myös syntymä-äidiltä tuli Katajavuorille tekstiviesti. Viestissä hän pyysi anteeksi itsekkyyttään, sanoi ymmärtävänsä Emiliaa ja olevansa kiitollinen, että Nina ja Jari adoptoivat Emilian. ”Olihan se aika kauheaa lähteä ajamaan tätä asiaa, kun koko ajan tuli lunta tupaan. En myöskään halua olla kenenkään kanssa riidoissa. Siksikin oli tosi tärkeää saada se viesti”, sanoo Nina.
Mikä on nyt sitten toisin? ”No, nyt mulla on se sama sukunimi”, toteaa Emilia. Vanhemmat toteavat, että vaikka tyttö on ollut aina tomera ja pärjäävä, jonkinlainen rentous on nyt laskeutunut. ”Kun ihminen huokaisee helpotuksesta, semmonen rauha ja lepo”, kuvailee Nina.
Juttu on julkaistu Adoptioperheet-lehdessä 3/19.
———————-
Lue lisää avoimesta adoptiosta
Huostaanotettu lapsi ei aina palaudu syntymäperheeseen, joskus myös adoptio voi tulla kysymykseen
Lastensuojelulaki velvoittaa ottamaan lapsen edun huomioon, kun harkitaan huostaanoton purkamista ja lapsen palauttamista biologiselle vanhemmalleen. Vaikka biologisen vanhemman elämäntilanne olisikin parantunut oleellisesti huostaanotosta, voi lapsen etu ajaa biologisen vanhemman jälleenyhdistymistoiveiden edelle. 12 vuotta täyttänyttä lasta täytyy kuulla häntä koskevassa päätöksenteossa, mutta iästä riippumatta lapsella on oikeus tuoda esiin mielipiteensä ja toiveensa häntä koskevissa asioissa. Lasta tulee kuulla ikätasoisella tavalla ja häntä suojellen niin, että lapselle kerrottu tieto ei vaikuta haitallisesti hänen kehitykseensä.
Pitkäaikaisia sijoituksia vahvistetaan Suomessa harvoin adoptioksi, sillä tämä mahdollisuus tunnetaan huonosti. Adoption lähtökohtana on biologisen vanhemman suostumus ja/tai lapsen toive, mutta ”erittäin poikkeuksellisista syistä” adoptio voi olla mahdollinen jopa tilanteessa, jossa syntymävanhempi ei anna siihen suostumustaan. Adoptio voidaan vahvistaa, ”jos lapsen etu voimakkaasti puoltaa adoptiota eikä suostumuksen
antamisesta kieltäytymiseen tai annetun suostumuksen peruuttamiseen ole riittävää aihetta, kun otetaan huomioon lapsen ja vanhemman välisen yhteydenpidon tiiviys ja heidän välillään vallitsevan suhteen laatu” (Adoptiolaki, 2 luku 11 §).
