Ilmestynyt odottajan palstalla lehdessä Adoptioperheet 4/15, Teksti: Maija
Vain toinen meidän perheestämme on tällä hetkellä vakituisesti töissä. Se aiheuttaa ajoittain pelkoa siitä, voiko tämä yleinen työllisyystilanteen notko vielä kääntyä meitä ja suuremman perheen kaipuutamme vastaan. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, mutta entä jos jatkossa tapahtuukin käänne huonompaan? Entä jos toinen meistä ei työllisty koskaan? Tai jos toiseltakin työt vähenevät niin merkittävästi, että loppuvat lopulta kokonaan? Monesti tuntuu, että ulkopuolinen ei ymmärrä, miten suuri pelko voi aiheutua jostain näin tavallisesta. Lomautettuja ja työttömiä on muitakin, ja Suomessa kyllä pärjää vaikkei töitä heti saisikaan. No, kyllä pärjää meidänkin mielestämme, mutta entä kun työttömyys voi todella vaikuttaa loppuelämäämme. Vähemmästäkin sitä välillä miettii, mitä tekisi, jos mahdollisen työttömyyden seurauksena menettäisi mahdollisuuden omaan lapseen.
Sen verran positiivisia kuitenkin olemme, että onhan tämän(kin) notkahduksen joskus käännyttävä nousuun. Ja toisaalta jo ensi vuonna saatamme olla molemmat työllistettyjä. Olemme ahkeria työntekijöitä ja löydämme varmasti nopeasti jotain uutta, jos joudumme luopumaan vanhasta. Olemme päättäneet yrittää olla stressaamatta näistä kysymyksistä etukäteen.
Positiivisen mielialan ja yleisen hyvinvoinnin edesauttamiseksi olemme sopineet mieheni kanssa, että pidämme 1–2 kertaa viikossa täysin netittömän päivän ja teemme yksinäisen surffailun sijaan jotain yhdessä. Olemme jopa alkaneet lenkkeillä kahdestaan, vaikka luulimme aiemmin, ettei ainakaan se voisi toimia yhteisenä harrastuksena. Ilmojen viiletessä olemme alkaneet myös lämmittää saunaa. Mikä sen parempaa kuin ensin käydä lenkillä viileässä syysilmassa, ja sen jälkeen nauttia saunan lämmöstä! Kaiken kruunaa saunan jälkeen telkkarin eteen käpertyminen koko porukan voimin – minä, mies ja kehräävä kissa.
Olen purkanut odotuksen tuskaa myös parhaan ystäväni kanssa keskustellen. Vaikka perheenjäsenemme jaksavat sinnikkäästi kuunnella ainaista saman asian jauhantaa (kiitos siitä heille), on onni, että voi puhua myös jollekin perheen ulkopuoliselle. Sellaiselle, joka jollain tavalla tietää, miltä tämä epävarmuus oikeasti tuntuu. Yllätyksekseni olen myös todennut, miten mukavaa on, kun iäkäs mummoni kysyy lähes joka kerta minut nähdessään, onko lapsesta vielä kuulunut mitään. Mummo on kysyessään niin hyväntahtoinen, ettei siitä voi tulla paha mieli, vaikka saman kysymyksen kuulisi useamman kerran lyhyen ajan sisällä. Mummo myös hankki meille adoptiotaipaleemme alkuvaiheessa nuken, jotta voisimme harjoitella ennen oman lapsemme tuloa.
Hyvää mieltä meidän perheessämme tuo myös haaveilu. Ensimmäistäkään lasta meillä ei vielä oikeasti ole, mutta haaveissamme heitä on jo useampi.
Maija
