Lieneekö kyse siitä, että kun prosessi on edennyt hiljakseen, on itse koko ajan oppinut ajattelemaan asioita paitsi omasta lapsettoman aikuisen näkökulmastaan myös lapsen kannalta. Ärsyttäähän se, jos väsyttää tai on nälkä. Se on ihan ymmärrettävää, oli minkä ikäinen tahansa. Aikuisena sen tunteen kanssa on vaan – ehkä – oppinut pärjäämään. Joten mitäpä jos lapsen ottaisi torumisen sijaan syliin, kun kiukku iskee?
Nyt on tietysti helppo sanoa, miten haluaa ja aikoo toimia. Kun on itsekin väsynyt tai nälkäinen, ei varmasti ole helppoa toimia aina “oikein”. On jännittävää nähdä, minkälainen oppimiskäyrä itsellä on käytännössä, kun lapsi perheeseen tulee.
Niin. Kun lapsi saapuu perheeseen, siitä kai oppiminen vasta alkaa. Tilanne on aivan uusi sekä hänelle että meille, mutta kaikille eri tavoin. On lyhyessä ajassa opittava elämään yhdessä kolmestaan kahden sijaan, luotava oman perheen kulttuuri ja arki, tultava yhdessä ihan uudenlaiseksi yksiköksi. Lapsen tulo on suuri oppimisen paikka kahden kissammekin kannalta, tai ehkä mahdollisuus?
On pitänyt oppia hallitseman tunteitaan tavalla, jota ennen tätä prosessia elämässä tarvinnut.
Kaikki oppiminen ei tapahdu sattumalta. Adoptioprosessiin on ainakin meillä kuulunut paljon ihan tietoista opiskelua valmennuskurssista lähtien, ja senkin jälkeen lukuisissa eri webinaareissa ja koulutuksissa. Mitä erityispiirteitä lapsella voi olla hänen taustastaan johtuen? Miten mahdollisten henkisten tai fyysisten erityispiirteiden kanssa opitaan olemaan? Miten kiintymyssuhteen tai -suhteita menettänyt lapsi oppii luottamaan meihin vanhempina ja miten voimme auttaa häntä siinä? Kaikkea tällaista olemme yrittäneet opetella, vaikka lapsi on osa perhettämme vasta omissa ajatuksissamme.
Ehkä suurin oivallus matkan varrella on kuitenkin ollut tämä: myös turhautumisen tunteen kanssa oppii elämään. Kun prosessi junnaa, ja kohdemaasta tulee epämääräistä tietoa kansainvälisten adoptioiden byrokraattisista hankaluuksista, ei mieliala aina ole kovin korkealla. Vaikka tilanne hetkellisesti tuntuu musertavan tai vievän aallon pohjalle, olemme jo oppineet, että suunta vie taas ylöskin päin. On pitänyt oppia hallitsemaan tunteitaan tavalla, jota ei ennen tätä prosessia elämässä tarvinnut.
Jossain vaiheessa huomaa, että siihen onkin aivan eri tavalla työkaluja kuin joskus aiemmin. Näiden kuoppien kautta olemme oppineet myös sen, että oman itsen ja vieressä olevan puolison kanssa on hyvä olla, vaikka optimismia välillä kolhitaankin. Sen oivallettuaan on helpompi olla taas luottavainen adoptioprosessinkin etenemiseen.
– Helena ja Jaakko
Helena ja Jaakko odottavat ensimmäistä lastaan kansainvälisen adoption kautta. He vuorottelevat lehtemme kolumnistina toisen, kotimaan odottajan kanssa.
