Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 2/15. Teksti: Lotta Ventelä

Adoptiolapsi on oppinut suojaavia mekanismeja välttääkseen hylkäämistä ja torjumista. Näitä omaksuttuja käyttäytymismalleja voi onneksi korjata ja tilalle opetella uusia toimivampia – vielä aikuisiässäkin.

Kiintymysmallit rakentuvat vuorovaikutuksessa vauva-ajasta lähtien. Lapsi oppii kokemustensa kautta muuttamaan toimintaansa siten, että hoitaja pysyy lähellä. Nämä opitut keinot luovat malleja, osin tiedostamattomia, jotka heijastuvat myös myöhempiin ihmissuhteisiin. Onneksi näitä käyttäytymismalleja voi muuttaa esimerkiksi mentalisaation avulla.

Mentalisaatiolla tarkoitetaan kykyä ymmärtää, mitä vuorovaikutustilanteessa tapahtuu. Siinä pyritään näkemään toisen osapuolen käyttäytymisen takana olevat toiveet ja vaikuttimet.

Adoptiolapsi saattaa joskus käyttäytyä ”huonosti”, mutta jos me aikuiset kiinnitämme huomiota käyttäytymisen takana olevaan kokemukseen, toiminta onkin ihan mielekästä. Sillä haetaan ehkä huomiota tai läheisyyttä, tai testataan tykkääkö vanhempi minusta edelleen. Kun aikuinen ymmärtää lapsen kokemuksen, hän pystyy reagoimaan toimintaan muutenkin kuin vain oikein–väärin-asteikolla ja tajuaa lasta, vaikka ei
hyväksyisikään tämän käytöstä. Aikuinen ottaa roolin lapsen tunteiden säätelijänä ja viestii, että sekä positiiviset että negatiiviset tunteet ovat siedettävissä. Kun toisen tunteille antaa arvoa, tämä itsekin voi kunnioittaa kokemuksiaan ja rakentaa tervettä itsetuntoa.

Vuorovaikutus on kaksisuuntaista ja mielentilat tarttuvat. Mentalisaatiossa pohditaan, miten oma ärtymys ja poissaolevuus vaikuttaa toiseen, lapseen tai aikuiseen. Se ei ole aina, esimerkiksi kiireisenä tai nälkäisenä, helppoa. Ei myöskään ole vaivatonta ajatella, mitä tuntee samalla kun tuntee. Erityisen haasteellista mentalisointi on läheisen ja tärkeän ihmisen kanssa. Monelle tuttu ja ymmärrettävä esimerkki voi olla omasta parisuhteesta, kun toisen väsymyksen on tulkinnut välinpitämättömyydeksi.

Tunteiden käsittely kytköksissä itsetuntoon

Tunteiden käsittely kytköksissä itsetuntoon Adoptiolapset ovat usein lahjakkaita tulkitsemaan toisten mielenliikkeitä, mutta omien tunteiden säätelykyky on saattanut jäädä heikoksi. Puutteellinen kosketus omiin emootioihin tekee tunteiden hallitsemisesta vaikeaa. Ellei ihminen pysty ajattelemaan asiaa toisen näkökulmasta, hän ei osaa ennakoida omia tai toisten reaktioita eri tilanteissa. Harjaantumattomuus sosiaalisissa taidoissa on  eräiden asiantuntijoiden mielestä yhteydessä heikkoon mentalisaatiokykyyn.

Lapsi voi oppia löytämään rakentavia tunteiden ilmaisutapoja, kun aikuinen pohtii käyttäytymisen vaikutuksia yhdessä hänen kanssaan. Tunteet eivät vyöry päälle, kun niitä oppii ohjaamaan ja käsittelemään. Lapsi saa kokemuksen oman käyttäytymisen hallinnasta, jolla puolestaan on kytkös itsetuntoon ja elämänhallintaan. Mentalisaatiolla ei siis pyritä ratkaisemaan ongelmia tai parantamaan häiriöitä, vaan edesautetaan oman ratkaisukyvyn kehittymistä.

”Jo pelkästään mentalisaation yrittäminen parantaa vuorovaikutusta.”

Vuorovaikutustaitoja voi petrata

Omaksumme mentalisointikyvyn ensin vanhempien tai muiden kasvattajien kanssa, sitten kaverisuhteissa leikkiessä ja pelatessa ja myöhemmin seurustelusuhteissa. Harjaannumme sovittamaan omia toiveitamme ryhmämme todellisuuteen ja pyrimme siten pysymään yhteydessä tähän ryhmäämme. Emme ihan varmasti voi tietää, mitä toinen ajattelee ja tuntee. Se on loppujen lopuksi vain valistunut arvaus, empaattinen ja myötäelävä veikkaus.

Mentalisaatio vaatiikin ponnistelua. Onneksi yhteyden hakemiseen voi ryhtyä koska vain, pitkää yhteistä historiaa ei tarvita. On lohdullinen ajatus, että jo pelkästään mentalisaation yrittäminen parantaa vuorovaikutusta. Tärkeämpää on oppia aktiivisesti pohtimaan toisen kokemusta ja tunnetta, kuin nopeasti päättää, mistä on kyse. Myös väärinymmärryksen tiloja tarvitaan, ja suurin piirtein puolet osumista riittää.

Jos vanhempi ei onnistu mentalisaatiossa riittävän hyvin, ei lapsi saa ymmärretyksi tulemisen kokemusta. Pitkittyneenä lapsi voi tulkita epäonnistuneen vuorovaikutuksen siten, että kukaan ei halua tai voi ymmärtää häntä. Tämä käsitys voi heijastua myös myöhemmin solmittaviin ihmissuhteisiin, kuten parisuhteisiin.

Joidenkin teorioiden mukaan esim. Aspergerin oireyhtymästä kärsivien kompastuskivi kanssakäymisessä on nimenomaan mentalisaatiokyvyn puute. Vuorovaikutusta voimme kaikki opetella ja parantaa, mutta erityisesti siitä hyötyvät ne, joilla on haasteita sosiaalisten taitojen kanssa.

 

Näin harjoittelet mentalisaatiota

• Ole utelias. Pidä avoin mieli, älä ajattele kasvattavasi tai opettavasi.
• Aloita kevyesti esimerkiksi miettimällä fyysisten tilojen (nälkä, väsymys) vaikutusta lapsen ja vanhempien käyttäytymiseen.
• Kehitä mentalisaatiokykyä tarinoita lukemalla ja kuuntelemalla. Kokeile esim. Muumeja tai nuorille Awkward-kirjaa.
• Ole läsnä. Anna palautetta, kun lapsi onnistuu. Sanoita hyvin sujuvia asioita.
• Selvitä ensin faktat, eli mitä tietyssä tilanteessa tapahtui. Tee konkreettisia havaintoja. Jatka sitten lapsen kanssa pohdintaa: Miltä sinusta tuntui? Miltä siitä toisesta tuntui? Havaitsiko toinen, miltä sinusta tuntui?
• Käy läpi jotain tapahtumaa uudestaan ja uudestaan yhdessä lapsen kanssa. Älä hyppää johtopäätöksiin, vaan auta etsimään erilaisia vaihtoehtoja. Muista, keskustelun arvostava sävy on tärkeämpi kuin sisältö.
• Jos lapsen vastaus on lyhyt tai epämääräinen, voit yrittää ajatella ääneen lapsen vierellä. Heitä ilmaan erilaisia vaihtoehtoja, joihin voi tarttua. Vaikka ei osuisikaan, lapselle välittyy viesti välittämisestä ja yrityksestä tavoittaa hänen kokemuksensa.
• Toimi turvasatamana. Kun toisella on hätä ja paniikki, kannattele vaikeita tunteita ja auta laskemaan stressitasoa.
• Edistyneellä tasolla mieti, miten lapsen tunne vaikuttaa lapseen, yritä tunnistaa lapsen käyttäytymisen aiheuttama tunne itsessä, havainnoi kuinka oma tunne vaikuttaa itseen ja lapseen. Yritä tulla tietoiseksi koko vuorovaikutustilanteesta.