Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 2/15. Teksti: Miika Laakso
Miika Laakso on näyttelijä, joka sai puolitoistavuotiaana kodin kotimaisen adoption kautta. Nykyisin hänen perheeseensä kuuluu laaja joukko rakkaita ihmisiä, joiden kanssa hän on joko jakanut jääkaapin tai jakaa edelleen yhteisiä geenejä.
2017 istun yksi saaristossa. Tuijotan mäntyä, jonka tyvi on mutkalla. Puu on paksu, vahva ja hyvinvoiva, ja se korottaa korkeana taivasta kohti, mutta ensimmäinen metri on kaksin kerroin. Mietin, että mäntyhän on kuin minä! Sen alkutaival on ilmeisesti ollut rankkojen tuulien koettelema, mutta jossain vaiheessa se sai elämästä kiinni ja kasvoi vahvaksi.
1997 ala-asteella teimme sukupuun. Joka haarassa oli tilaa kahdelle nimelle ja niistä jokainen urkeni edelleen kaksihaaraisena. Puun sai värittää puukynillä. Muistan kouraisun vatsassani aanelosen edessä, kun tajusin yhteiskunnan konservatiivisuuden ja rakenteiden arkaaisuuden. Muistan silti käyttäneeni puuvärejä hyvin.
1987 ensimmäinen elinvuoteni päätyi pariinkin huostaanottoon ja lopulta lastenkotiin, josta päädyin adoption kautta rakastaville vanhemmille. Lyhyessä ajassa tapahtui suuria muutoksia – suoranaisia suunnanvaihtoja – joista en voi olla kuin erittäin onnellinen ja kiitollinen.
2017 tuijotan mäntyä ja mietin juuria. Kaikenlaisia juuria. Hiusjuuria, juurikasvua. Kasvien erilaisia menetelmiä ruokkia itseään ilmastosta ja maaperän ravintoarvoista riippuen; ilmajuuria, vesijuuria, lankkujuuria, mukulajuuria. Leivän taikinajuuria; hyviä juuria säilötään ja vaalitaan ja käytetään yhä uudelleen.
Me adoptiolapset olemme tavallaan hiusjuuria. Elimme ennen adoptiotamme kaikenlaisten vaiheiden – pahimmillaan kauheuksien – läpi, mutta nuoruuden takkuiset hiusjuuret ovat vanhemmalla iällä lattiakaivosta helposti putsattava klöntti. Iljettävä, klähmäinen klöntti, mutta silti – putsattavissa.
Synnyimme tilanteeseen, joka ei ollut oikeuksiemme mukainen. Näimme päivänvalon riittämättömän ravinnollisessa mullassa.
Mutta. Me adoptiolapset emme lopulta ole hiusjuuria. Emme vesi- tai ilmajuuria. Emmekä rukiisen leivän vuosisataisena perintönä säilynyttä taikinajuurta. Meissä adoptiolapsissa yhdistyvät kaikki nämä juurityypit, mutta lopulta olemme pistokkaita.
Pistokas on irti leikattu kasvin osa, joka juurrutetaan uuteen multaan kasvamaan. Armoitetun Wikipedian sanoin: ”Kun pistokas on irrotettu, sen yhteys juuriin katkeaa. Pistokas kuivuu usein hengiltä siksi, että sillä ei enää ole juuria, jotka ovat aiemmin hankkineet pistokkaan – entisen kasvin osan – tarvitseman veden. Tästä syystä kasvi kastellaan usein huolellisesti ennen pistokkaan ottamista.”
Adoptiossa lapselle tarjotaan vihdoin mahdollisuus kasvattaa omat juuret.
”Mietin, että tuo mäntyhän on ihan kuin minä!”
Velvollisuuteni onnekkaasti juurtuneena pistokkaana on puhua siitä ääneen. Me adoptiolapset olemme vähintään kahta eri sukupuuta. Biologista, josta meidät on tajuttu leikata, sekä uutta kasvuympäristöämme, jossa kasvamme omaksi rungoksemme.
Meidän, joille kävi hyvin, pitää valvoa, ettei jäljissämme kulkeva jää sen oven väliin, josta juuri kuljimme.
Me pistokkaat olimme välittävissä käsissä irti leikkaamisesta uudelleenjuurtumiseen. Mikäli jäimme henkiin, meidän täytyy lähettää hissi alas seuraavalle. Meidän täytyy huolehtia, että ylipäätään on hissi, jonka voi lähettää.
Ilman välittäviä välikäsiä, sosiaalitoimia, olisimme kuihtuneet alkuperäiseen maaperäämme tai kompostiin. Olemme elämämme järjestelmälle velkaa sen, että puhumme kokemuksistamme kaikissa väreissään.
Äänestäkää! Olemme demokraattisen maan kansalaisia, joilla on yksi ääni äänestyskopissa. Adoptoituina meillä on myös kollektiivinen ääni. Meillä on selkeä sanoma: inhimillisyys.
Meillä on vastuu puhua tasa-arvon puolesta ja olla pienen ihmisen puolella. Puolustaa lasten oikeuksien, koulutuksen, opintotukien, tasa-arvon, terveyspalveluiden, kulttuurin ja seksuaalisen koskemattomuuden ehdotonta tärkeyttä maassamme. Nämä ovat sivistysvaltiomme kantavia arvoja. Mutta nämä arvot kuolevat, jos ne otetaan itsestäänselvyyksinä ja ajetaan alas taloudellisesti tuottamattomina sosialismin jäänteinä.
Me, jos jotkut, tiedämme hyvinvointipalveluiden ja sosiaaliviranomaisten tärkeyden. Perheemme ei olisi sama ilman niitä ihmisiä, jotka syynäävät aivan liian monta tapausta päivästä päivään.
Velvollisuutemme on tässä satavuotiaassa demokratiassamme äänestää. Äänestää niin, että seuraavat sukupolvet voivat kokea entistä parempaa kohtelua ja palvelua. Joten äänestetään kestävän sosiaalisen ja inhimillisen kehityksen puolesta.
Me tämän päivän pistokkaat – me olemme seuraavien pistokkaiden juuret.
Miika
