Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 4/23. Teksti: Satu Rasa
Helsinkiläinen Emilia Neuvonen on onnistunut siinä, mistä moni haaveilee: tekemään harrastuksistaan työuran. Alakouluikäisenä alkanut opiskelu musiikkiopistossa ja koulun näytelmäkerho ovat olleet myös tärkeitä identiteetin rakentajia. ”Enoni opetti minua ensin soittamaan joitakin kappaleita ja myöhemmin pääsin musiikkiopistoon. Siellä tosin opeteltiin länsimaisen musiikin historiaa ja teoriaa, jotka olivat minusta silloin tosi tylsiä juttuja”, Emilia nauraa. ”Pikkuhiljaa aloin tehdä omaa musiikkia, ja huomasin, että se on minun juttuni. On aivan mahtavaa, kun saa itse säveltää ja sanoittaa musiikkia. Sain uskoa omiin kykyihini jo kouluikäisenä näytelmäkerhossa, kun meidän annettiin esimerkiksi tehdä omat kappaleet musiikkiteatteriesitykseen. Samaan aikaan näytteleminen on kulkenut rinnalla koko ajan.”
Aikuistuttuaan Emilia opiskeli Suomen ensimmäisessä biisintekijäkoulussa, ja hän alkoi vetää biisipajoja. ”Muutama vuosi biisipajojen aloittamisen jälkeen ajattelin, että voisin tehdä välillä jotakin muutakin ja menin meikkitehtaalle töihin. Pian kuitenkin huomasin, että innostus palasi ja musiikkia alkoi taas syntyä kuin luonnostaan. Musiikki on niin tiivis osa minua, etten osaisi elää ilman sitä.” Emilia säveltää ja sanoittaa intuitiivisesti. Kaupallisessa musiikkiteollisuudessa keskitytään usein laskelmoidummin vain tekemään hittejä suurille yleisöille. ”Kirjoitan kappaleita omasta näkökulmastani, en tehdäkseni kaikille sopivaa musiikkia. Minua on kehotettu muuttamaan omaa tyyliäni, mutta olen pysynyt linjassani. Uskon, että lopulta hyvät kappaleet löytävät kuitenkin paikkansa. Kaksi kappalettani on esimerkiksi mukana Tytöt, jotka ajattelevat olevansa yksin näytelmässä.”
Hyppy Suomen arvostetuimmalle lavalle
Näyttelijän työtä Emilia on tehnyt jo vuosia teatterilavoilla ja tv sarjoissa. Kansallisteatterin lavalle pääseminen oli kuitenkin Emilian mielestä uskomaton tapahtumaketju. ”Jo pienenä mietin, löytyykö näköiselleni näyttelijälle rooleja Suomessa. Sain jo näytelmän suunnitteluvaiheessa monelta tutulta vinkin, että tässä voisi olla minulle sopiva rooli. Lopulta ohjaaja Satu Linnapuomi soitti minulle ja menin koe-esiintymiseen. Kun päätös valinnastani vihdoin tuli, olin todella onnellinen. Tuntuu, että tähdet olivat nyt paikoillaan.” Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -näytelmä kertoo nuoresta naisesta, joka taiteilee oman somaliyhteisönsä tiukkojen sääntöjen ja kantaväestön ennakkoluulojen kanssa. Näytelmä perustuu yhteiskunnallisen vaikuttajan Ujuni Ahmedin omaan tarinaan, jonka Ahmed kirjoitti kirjaksi yhdessä Elina Hirvosen kanssa viime vuonna. Näytelmä on kasvutarina, jossa Safiya Abukar näyttelee nuorta päähenkilöä ja Emilia päähenkilöä aikuisena. ”Minun oli helppo samaistua näytelmän tarinaan. Meillä on paljon yhteistä Ujunin kanssa, ja arvostan hänen rohkeuttaan ja kykyä sanoittaa asioita. Minusta on valtavan suuri kunnia olla Kansallisteatterin lavalla.” ”Ennen ensi-iltaa otin myös paineita onnistumisesta. Palaute on kuitenkin ollut hyvää, näytelmä on tuonut yleisölle uusia näkökulmia ja ajatuksia. Tarina on mielestäni kaunis ja toiveikas, vaikka siinä on myös surua. Tunteet ovat pinnassa, mutta myös toivoa on koko ajan. Uskon, että tarina herättää ihmisiä reflektoimaan omia ajatuksiaan. Asioita ei ehkä ole tullut ajateltua koskaan aikaisemmin tästä perspektiivistä.”
Kirjeenvaihtoa sambialaisen äidin kanssa
Emilia adoptoitiin Neuvosten perheeseen 1980-luvulla Sambiassa, jossa isä oli työkomennuksella. Suomeen muuttaessaan Emilia oli niin pieni, ettei selkeitä muistikuvia Sambiasta ehtinyt syntyä. ”Siihen aikaan kuva Afrikasta tuli sotauutisten kautta. Oli vaikeita konflikteja Somaliassa ja Ruandassa, ja uutisissa näkyi vain kurjuutta. Kotona kuulin vanhemmiltani aivan toisenlaisesta, ihanasta Afrikasta. Kiinnostuin pikkuhiljaa omista juuristani Sambiassa, ja olin lopulta kirjeenvaihdossa biologisen äitini kanssa.” ”Minusta kasvoi melko lailla suomalainen Emilia, vain ulkonäköni oli erilainen kantaväestöön verrattuna. Osaan tietysti toimia hyvin kulttuurisessa koodistossamme, mutta huomaan arjessani välillä vaikeasti sanoitettavaa mikroaggressiota. Minulla on paljon rakkaita ystäviä, mutta silti tunnen olevani välillä ulkopuolinen. Afrosuomalaisuus on kuitenkin aika uusi asia, ja edelleen suomalaisuutta ajatellaan kantasuomalaisten kautta.” Emilialle oli aina täysin selvää, että hän matkustaa jonakin päivänä Sambiaan. Kun se päivä koitti aikuisena, kulttuurishokki oli melkoinen. ”Kaikki oli niin erilaista. Infrastruktuuri oli heikolla tasolla, mutta samaan aikaan ihmiset olivat paljon iloisempia kuin Suomessa. Heidän elämänasenteensa tuntui hienolta. Biologinen äitini on kuollut, mutta minulla on kaksi pikkusiskoa Sambiassa, ja olemme paljon yhteyksissä. He antavat minulle oikean kuvan elämästä Sambiassa. Enää en usko tarinoita, että Afrikka olisi yhtä kurjuutta. ”Sambia tuntui heti kodikkaalta, mutta samaan aikaan Emilia tunnisti itsessään vahvan, Suomessa opitun käyttäytymisen koodiston. ”Olen hyvin ulospäinsuuntautunut, ja se on välillä tuntunut olevan liikaa Suomessa. Joskus olen ajatellut, että joudun pienentämään täällä itseäni, mikä ei tietenkään ole hyvä asia. Sambiassa sovin paremmin joukkoon.” ”Adoptiotaustaisille lapsille ja nuorille haluaisin sanoa, että olkaa ylpeästi omia itsejänne. Oma sisäinen ääni on kaikista tärkein, eikä ulkopuolisten mielipiteiden saa antaa nujertaa. Olen kuullut elämäni varrella paljon ei-sanaa esimerkiksi musiikkipiireissä. Kun kuulen sanat tämä ei toimi, ajattelen että ei haittaa ja teen silti”, Emilia nauraa.
