Masennuksen kokenut adoptioäiti ehdottaa, että hakija saisi prosessin ulkopuolelta tukea heti alusta lähtien.
Adoption jälkeisen masennuksen kokenut äiti kertoi nimettömänä kokemuksistaan. Äiti koki tärkeäksi jakaa tarinaansa. ”Jos joku toinen saa tästä edes hieman apua ja valoa omiin vaikeuksiinsa”. Äiti puhui lapsettomuuden aiheuttamasta haavasta ja pitkän adoptioprosessin rankkuudesta, jopa raakuudesta.
Tarkoitus on tukea sekä lasta, että tulevia vanhempia, mutta tilanteessa tuntuu vaikealta kertoa heikkouksistaan ja epäilyksistään ihmiselle, jolla on valta päättää, onko nainen sopiva äidiksi. Adoptioprosessin aikana ei sanota ääneen, että myös vanhemmilla voi olla alussa vaikeuksia ja että se on luonnollista.
Äiti kertoi kokeneensa monenlaisia pelkoja ja tunteita jo odotusaikana. ”Voi kun jokin taho olisi silloin sanonut, että on ok hakea itselleen apua. Että on luonnollista kokea haastavia tunteita. Että pidä itsestäsi huolta.” Hän toivoo, että prosessin alusta alkaen tarjottaisiin keskusteluapua ulkopuolisen henkilön kanssa, joka ei tee päätöstä äidiksi soveltuvuudesta.
Hän halusi tuntea iloa ja onnellisuutta, mutta ei pystynyt siihen.
Hakumatkalla ilman tukiverkkoja
Tässä tapauksessa on kyseessä kansainvälinen adoptio ja sitä edeltänyt adoptiokeskenmeno. Äiti kertoi, että heille tehty lapsiesitys oli heidän toiveittensa vastainen.
Työntekijä ei hänen mukaansa osannut kohdata heitä oikein, ja heille ehdotettiin koko prosessin keskeytystä. Jo tällöin äiti harkitsi ammattiavun hakemista heille ehdotetun tukichatin sijasta. Prosessi kuitenkin jatkui, ja puolen vuoden kuluttua he pääsivät nopealla aikataululla valmistautumaan hakumatkaan.
Pelot nousivat pintaan, hermosto oli yhä ylivirittyneessä tilassa edellisten vaikeiden kokemusten johdosta, eikä hän saanut nukuttua. Onneksi hän ymmärsi itse varata ajan lääkärille ennen matkaa ja sai siihen hetkeen apua lääkkeistä. Kansainvälisessä adoptiossa äidiksi ja isäksi tullaan vieraassa maassa, vieraassa kulttuurissa, vieraalla kielellä.
Oma tukiverkosto ei ole siellä mukana. Äiti koki hakumatkalla unettomuutta ja jonkinlaista tunteettomuutta lasta kohtaan. Että hän ei kykene rakastamaan lasta ehdoitta eikä olemaan tämän tukena. Hän halusi tuntea iloa ja onnellisuutta, mutta ei pystynyt siihen. Sen sijaan päällimmäisenä oli tunne epäonnistumisesta ja häpeästä. Lapsen kiukuttelut saivat hänet tuntemaan vihaa ja raivoa. Heillä oli Suomessa olevan adoptiotukihenkilön numero, mutta siinä tilanteessa äiti ei kokenut riittävästi luottamusta häneen soittaakseen ja kertoakseen olostaan.
”Voi kun jokin taho olisi silloin sanonut, että on ok hakea itselleen apua.”
Terapiasta ja vertaistuesta apua
Suomeen tultuaan äiti hakeutui yksityiseen terapiaan. Löytyi sijaisvanhempien kanssa töitä tekevä terapeutti, joka ymmärsi häntä täysin. Sittemmin keskusteluapua tarjottiin myös neuvolan kautta. Palvelunantajan puolesta heillä kävi muutamia kertoja sosiaalityöntekijä katsomassa, miten perhe voi. Tai paremminkin miten lapsi voi, miten lapsi on sopeutunut uuteen perheeseen.
Äidille ei tullut mieleenkään kertoa vaikeista tunteistaan sosiaalityöntekijälle, sillä hän pelkäsi, että se olisi voinut vieläkin vaarantaa adoption. Vertaisryhmissä hän tapasi onnellisia äitejä tai siltä ainakin vaikutti. Vai onko aihe niin suuri tabu, ettei kukaan uskalla kertoa negatiivisista tunteista? Yhdellä äideistä oli samankaltaisia tunteita, ja hän sai tältä voimaa ja uskoa: joku toinen on selvinnyt, joten hänkin selviää.
Nykyään äiti nauttii lapsensa läheisyydestä, kokee kiintymystä ja onnistumisia. Hän on oppinut rakastamaan. Äiti neuvoo muita adoptioäitejä: ”On tärkeää puhua tunteistaan jollekin: lähipiirille, vertaisihmisille tai vaikka sitten terapeutille. On tärkeää, ettei elä kulissia, jossa kaikki on olevinaan hyvin, jos niin ei todellisuudessa ole.”
Teksti: Anne Mäntyniemi
