Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet. Teksti: Anna Rastas
Love is not enough, pelkkä rakkaus ei riitä. Olen lukenut tämän väitteen monista eri maihin adoptoitujen, jo aikuisikään ehtineiden ihmisten kirjoittamista teksteistä. Heidän kannanotoissaan ”pelkkä rakkaus ei riitä” -toteamus muistuttaa, että vanhemmilta saatu rakkaus ja lohtu eivät riitä eväiksi rasismin kokemusten käsittelyyn. Tutkijana ja adoptioäitinä olen päätynyt samaan johtopäätökseen. Tuo sanonta viittaa yleensä siihen, että erityisesti kansainvälisissä adoptioissa vanhemmat ja heidän adoptoimansa lapset asemoituvat eri tavoin rodullistettuihin sosiaalisiin suhteisiin ja hierarkioihin. Sen seurauksena lasten ja heidän vanhempiensa maailmat ovat hyvin erilaiset, mitä tulee rasismin kokemuksiin ja niiden merkityksistä tietämiseen.
Siihen, millaista rasismia adoptoitu lapsi tai nuori kohtaa vaikuttavat monet asiat: ikä, sukupuoli, ulkonäkö, se, mistä maasta lapsi on adoptoitu, perheen asema ja kasvuympäristö, ystävät ja yhteiskunnassa vallitseva asenneilmapiiri. Rasismi tunkeutuu koteihinkin erilaisten kulttuurituotteiden, median ja yhä enenevässä määrin sosiaalisen median välityksellä. Rasismi varjostaa jokaisen kansainvälisesti adoptoidun lapsen elämää, kohdistuipa se häneen itseensä tai sellaisiin ihmisryhmiin, joihin hänet kodin ulkopuolella kategorisoidaan riippumatta siitä, millaisiin ryhmiin hän itse haluaa identifioitua. Rasistiset katupartiot ja nettivihaajat eivät näe eroa ulkomailta adoptoidun ja pakolaisen välillä. Koulukirjojen rasistiset kuvastot muista maista tai ulossulkevat tavat puhua suomalaisuudesta satuttavat adoptoituja siinä kuin muitakin rodullistettuihin vähemmistöihin asemoituvia.
”Kun vanhempi haluaa lohduttaa lastaan, hän tekee sen usein toteamalla, että kiusaajalla tai rasistilla on itsellään ongelmia. Näin rasismi selitetään lapselle yksilöiden ongelmana.”
Valkoisiksi asemoituville adoptiovanhemmille rasismi Suomessa saattaa tarkoittaa lähinnä maahanmuuttokriitikkoina esiintyvien katupartiointa ja netin vihapuhepalstoja. Oman lapsen kohtaama rasismi luokitellaan helposti käytöshäiriöisten tai asenneongelmista kärsivien ihmisten taholta tapahtuvaksi kiusaamiseksi. Kun vanhempi haluaa lohduttaa lastaan, hän tekee sen usein toteamalla, että kiusaajalla tai rasistilla on itsellään ongelmia. Näin rasismi selitetään lapselle joidenkin yksilöiden ongelmana, ja lapselle sanotaan ”älä välitä”. Tällainen tuki ei riitä lapselle, joka joutuu kamppailemaan hyvin monenlaisten rasismin kokemusten kanssa. Lohdutukseksi rakkaudella sanottu ”älä välitä” saatetaan tulkita myös kehotukseksi olla reagoimatta rasismiin.
Lapset tarvitsisivat tukea ennen kaikkea sen ymmärtämiseen, ettei rasismissa ole lopulta kyse jonkun yksilön ongelmasta, saati rasismin kohteeksi joutuneen ominaisuuksista, ihonväristä tai taustasta, vaan rakenteellisesta ja kulttuurissamme monin tavoin vaikuttavasta yhteiskunnallisesta – ja globaalista – ongelmasta.
Pelkkä rakkaus voi alussa riittääkin, kun lapsi on pieni ja hänen kontaktinsa kodin ulkopuoliseen maailmaan ovat vielä vähäiset. Mutta jo pienetkin lapset joutuvat tilanteisiin, joissa heidän ulkonäkönsä, tai joskus pelkkä nimi, herättää muissa ihmisissä mielikuvia lapsen erilaisuudesta ja samalla erityisyydestä. Jo päiväkoti-ikäiset ovat oppineet yhdistämään tiettyjä asioita toisiinsa: ”pinkki on tyttöjen väri ja sininen poikien väri”. Vastaavasti ”suomalaiset ovat vaaleaihoisia” ja muun näköiset ”eri kulttuuria”.
Rasismin kokemukset eivät ole pelkästään väkivallan ja syrjinnän kokemuksia. Rasismissa on kyse ennen kaikkea siitä, että se asemoi meidät – jokaisen – historian saatossa rasismin ja sittemmin myös sen vastustamisen myötä muovautuneisiin sosiaalisiin suhteisiin ja hierarkioihin. Vaikka noissa suhteissa ihmisten ominaisuudet, se, millaisia olemme muiden silmissä, määrittyykin vanhentuneiden, tieteen valossa epätosien ja epä-älyllisten ajattelutapojen kautta, niillä on sosiaalista todellisuutta ja epätasa-arvoisuutta tuottavaa voimaa.
Koska rasismissa ei ole kyse vain joidenkin ihmisten vanhentuneista asenteista tai tiedonpuutteesta vaan ajattelutavoista, jotka ovat pitkän ajanjakson kuluessa juurtuneet kulttuuriimme ja muovanneet sosiaalisia suhteita ja yhteiskunnan rakenteita, hyvällä itsetunnolla varustetun lapsenkin mahdollisuudet käsitellä rasismia, saati vastustaa sitä, ovat hyvin rajalliset.
”Rasismista poisoppimisen pitäisi olla sekä yksilöllinen että kollektiivinen projekti.”
Rasismin muokkaamien sosiaalisten suhteiden taustalla on aina vallankäyttöä; vahvemman oikeudella ja voimalla luotuja mielikuvia toisista ihmisistä, noilla mielikuvilla perusteltuja etuoikeuksia ja pyrkimyksiä saavuttaa hyötyä tai nousta itselle edullisempaan asemaan sosiaalisissa hierarkioissa. Siksi sellaisetkin ihmiset, jotka eivät itsekään usko vanhoihin, tutkijoiden jo vuosikymmeniä sitten kumoamiin rotuoppeihin, saattavat jotain asioita tavoitellessaan turvautua rasismiin. Tällä en tarkoita sitä, että rasismi olisi aina tietoista ja tarkoituksellista toimintaa. Kun olemme kasvaneet rasismin värittämässä kulttuurissa, tulemme uusintaneeksi rasistisia puhe- ja toimintatapoja myös huomaamattamme. Rasismista poisoppimisen pitäisi olla sekä yksilöllinen että kollektiivinen projekti.
Valtaväestöstä poikkeavaan ulkonäköön kiinnittyvät merkitykset ovat rakentuneet pitkien aikojen kuluessa, vallitsevissa kulttuurisissa kuvastoissa. Kolonialismin ja pohjoismaissakin vahvasti vaikuttaneen rasismin pitkä historia ovat kiinnittäneet afrikkalaiseen kehoon mielikuvia fyysisyydestä (vrt. henkisyys, äly) ja musikaalisuudesta. Niiden ajatellaan lankeavan luonnostaan ihmisille, joiden juuret ovat Afrikassa. Kun muiden lasten taidot todetaan ahkeran harjoittelun tulokseksi, tumma lapsi on jotain ”luonnostaan”. Aasialaiset piirteet herättävät ihmisissä hieman toisenlaisia mielikuvia, mutta niidenkin kautta rakentuu normatiivisesta valkoisuudesta poikkeava erilaisuus. Kulttuurissa opitut ajattelutavat määrittävät kykyämme hahmottaa maailmaa niin paljon, että vasta murrosiän saavuttanut aasialaiselta näyttävä tyttö nähdään usein pienemmän lapsen hoitajana tai äitinä, ei isosiskona.
Olemme kasvaneet siihen ajatukseen, että vaaleaihoisuus on normi ja asioiden lähtökohta. Muuttoliikkeiden myötä Suomen väestörakenne on muuttunut jo niin paljon, että vanhempien tulisi pystyä perustelemaan erilaisissa yhteyksissä myös se, ettei valkoisuus voi olla enää samanlainen normi, itsestäänselvyys ja kaiken lähtökohta kuin mitä se on tähän asti ollut. Tarvitaan vielä paljon työtä sen eteen, että päiväkodeissa, kouluissa, harrastuksissa ja tavallisten suomalaiskotien lastenhuoneissa maailma ei näyttäytyisi pelkästään valkoisten maailmana. Sellaisilla leluilla, lastenkirjoilla, peleillä ja oppimateriaaleilla, joissa tummaihoisuus tai erilaiset nimet ovat luonnollinen osa lastenkulttuurikuvastoa, on tärkeä tehtävä haastaa niin suomalaisia kuin muita kansoja koskevia stereotypioita.
