Ilmestynyt odottajan palstalla lehdessä Adoptioperheet 3/15, Teksti: Maija
Olen jollain tavalla aina vaistonnut, etten tulisi saamaan biologisia lapsia, eikä biologisuus ole tärkeältä tuntunutkaan. Kun sitten mieheni kanssa huomasimme, että nopeinta reittiä meistä ei vanhempia tule, oli päätös adoptioon ryhtymisestä helppo. Varsinkin kun vuoden verran syömäni ”kevyemmät” hormonit toimittivat lähinnä ehkäisypillerien virkaa aiheuttaen ainaisen ärsyyntymisen, näin lievästi ilmaistuna.
Aloitimme adoptiotaipaleemme reilu kaksi vuotta sitten. Alussa kaikki oli jotain erityistä, uutta ja niin jännittävää: ensimmäinen soitto kotikuntaan, ensimmäinen yhteydenotto Pelastakaa Lapsiin, adoptioinfo, perhelomakkeen lähettäminen, lääkärintodistuksien hankkiminen, läheisille haaveestamme kertominen… Ensimmäistä neuvontaamme jouduimme odottamaan muutaman kuukauden, mikä tuntui mahdottoman pitkältä. Nyt jälkikäteen ajateltuna aika on kuitenkin kulunut hurjaa vauhtia, vaikkakin vasta nyt, yli kahden vuoden ja läpikäydyn adoptioneuvonnan jälkeen, on lapsen tulo perheeseemme edes teoriassa mahdollista. Olemme varautuneet perheemme kasvamiseen hankkimalla lapselle ennakkoon vaatteita ja leluja, jopa enemmän kuin tarpeeksi. Isoimmat hankinnat päätimme jättää viime tippaan, sillä säilytystilamme ovat rajalliset, eikä sänkyjä ja kuljetusvälineitä viitsisi turhaan nurkissaan pyöritellä. Olemme myös muotoilleet mielissämme asuntomme sisustusta uusiksi, niin olisi sitten helpompaa nopealla aikataululla tehdä tarvittavat muutokset.
Menneisiin vuosiin on varovaisen lapsitoiveen lisäksi mahtunut paljon. Samalla kun lähipiiriin syntyy lapsia (herättäen monenmoisia ajatuksia), me olemme ostaneet ensiasuntomme, aloittaneet adoptioprosessimme ja hankkineet kissan päiviämme riemastuttamaan. Kaiken tämän keskellä elin elämäni tähän mennessä vaikeinta aikaa jouduttuani hyvästelemään vakavasti sairastuneen isäni, joka ei valitettavasti koskaan saanut tavata lastamme. Jotkut sanovat, että meidän kannattaisi odottaessa nauttia vapaudesta kun vielä voimme, mutta eihän se niin mene. Olisimme jo valmiita hoitamaan lastamme, emmekä me voi nykyäänkään lähteä reissuun miettimättä ensin, saammeko kissan jonnekin hoitoon vai voisimmeko ottaa sen mukaan.
Odotus on entistä jännittävämpää näin adoptioluvan saatuamme. Ensimmäinen ajatus adoptioluvan jälkeen olikin, että eihän meillä ole tilaa edes lapsen sängylle. Uskon kuitenkin, että kaikki järjestyy ja paikka sängyllekin löytyy. Vielä tässä vaiheessa odotusta elättelemme toiveita siitä, että olisimme lapsen saamisen suhteen nopeammassa päässä. Nähtäväksi jää, mutta aina voi toivoa. Kaiken sujuessa hyvin voinemme joka tapauksessa ihmetellä lopuksi, miten nopeasti tämä osa taivaltamme menikään.
Maija
