Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 3/23. Teksti: Altti Rannikko
Camilo Miettinen tuli tutuksi jääkiekkoa seuraaville suomalaisille viimeistään keväällä 2011, kun hänen joukkueensa Espoon Blues pelasi SM-liigan finaaleissa HIFK:ta vastaan. Kolumbiasta adoptoitu Camilo erottui kaukalossa varsinkin kasvatettuaan komean afrotukan. Hänestä tuli kulttipelaaja ja fanien suosikki. Julkisuus toi mukanaan erilaisia yhteydenottoja.
”Sain Suomessa asuvalta kolumbialaiselta tyypiltä viestin, että oletko Kolumbiasta ja pelaatko lätkää. Hän tunsi perheitä, joissa oli Kolumbiasta adoptoituja lapsia. He tulivat sitten katsomaan matseja ja käytiin yhdessä syömässä pelien jälkeen”, Camilo kertoo. Häneen kiinnitettiin huomiota myös muualla Suomessa.
”Porissa oli perhe, joilla oli Kolumbiasta adoptoitu varhaisteini-ikäinen poika. Perheen isä otti yhteyttä, että on hankalat ajat ja kyseli, olisiko neuvoja, miten käsitellä pojan identiteettikriisiä. Seuraavalla kaudella, kun pelattiin Porissa, jäin joka kerta pelin jälkeen hallille juttelemaan pojan kanssa.” Camilolle on muodostunut tiivis suhde muutaman adoptioperheen kanssa, sekä vanhempiin että lapsiin. Hän on mielellään tukena muille adoptoiduille.
”Olen halunnut helpottaa adoptoidun oman identiteetin etsimiseen liittyviä asioita. Tiedän, miltä adoptoidusta nuoresta tuntuu, kun olen itse käynyt sen polun.”
”Sai tehdä ekstraa, jotta tuli hyväksytyksi”
Camilo Miettinen syntyi Medellínin kaupungissa Kolumbiassa vuonna 1986. Kaksivuotiaana hänet adoptoitiin Suomeen.
”Itse adoptiotilanteesta ei ole muuta tiedossa kuin että olin yksin huonetilassa ja vanhemmille ilmoitettiin, että sieltä voi lapsen hakea. Vanhemmat eivät käytännössä nähneet muita ihmisiä”, Camilo kertoo. Tuore adoptioperhe lensi Suomeen, ja asui muutaman kuukauden Turussa. Sen jälkeen muutettiin Espooseen. Elämä 1990-luvun Suomessa ei ollut aina helppoa.
”Vanhemmat olivat kantasuomalaisia, ja itse tulin toiselta puolelta maailmaa enkä vahingossakaan muistuttanut kantasuomalaista lasta. Paljon tuli kysymyksiä, minkä takia sun vanhemmat näyttää tolta ja sä näytät tolta. Katsottiin pikkuisen suurennuslasilla, että mikähän tämä kaveri on ja oli sellainen fiilis, että aina sai tehdä ekstraa, jotta tuli hyväksytyksi”, Camilo muistaa. Erilainen ulkonäkö herätti huomiota, minkä takia rasismi tuli tutuksi. Erityisesti Camilon mieleen on jäänyt tapaus ensimmäisellä luokalla.
”Yksi poika piti käsistä kiinni, ja toinen yritti repiä ihonväriä naamasta pois. Muistan kun menin kotiin naama täysin verillä. Onneksi oli mukava opettaja, josta oli iso apu ja tuki ensimmäiset kouluvuodet.” Camilo kertoo, että nuoruudessaan joutui käsittelemään adoptioon liittyviä kysymyksiä enimmäkseen yksin.
”Häpesin sitä, että olen adoptoitu ja mietin, miksi en voi näyttää suomalaiselta. Kun jääkiekossa juniorina kausijulkaisuihin piti ilmoittaa syntymäpaikka, vastasin aina Espoo. Ylioppilasjuhlissa kysyttiin, että laitetaanko pöytään Suomen lippu vai Suomen ja Kolumbian liput. Silloin mietin, että laitetaan molemmat, ja ehkä tämä onkin siisti juttu.”
”Joukkueurheilu on paikka, jossa jokainen saa olla sellainen kuin on”
Camilo Miettisen elämän keskiössä on aina ollut urheilu. Yläasteella oli helppoa, kun Pohjois-Haagan urheilu ja liikuntapainotteisessa koulussa oli samanhenkistä porukkaa.
”Oltiin sporttijätkiä, pelattiin ja käytiin koulua kimpassa.” Vaikka hän koki jääkiekkoilijana uransa aikana monenlaista huutelua, joukkuekaverit ovat aina pitäneet hänen puoliaan.
”Kun tuo itsensä joukkueeseen sataprosenttisesti aitona omana itsenä, sinut myös hyväksytään omana itsenä ja ollaan tietynlainen veljesporukka, joka kaikki puolustaa toisiaan.”
Nykyään Camilo valmentaa Espoossa juniorijoukkueita. Hän pyrkii olemaan samanlainen valmentaja, jollaisia hänellä itsellään on pelaajaurallaan ollut.
”Joukkueurheilu on paikka, jossa jokainen saa olla sellainen kuin on, ja jokainen otetaan mukaan. Siksi se on tärkeä ympäristö lapsille.” Vaikka asiat Suomessa ovat menneet parempaan suuntaan, Camilon mielestä suvaitsevuuden edistämisessä on vielä paljon tekemistä.
”Kodilla on suuri vaikutus. Ensisijaisesti vastuu on vanhemmilla, sen jälkeen koululla. Meidän aikuisten vastuulla on, että jokainen tapaus käydään läpi ja katsotaan juurta jaksain, mikä on se syy.” Hän korostaa, että vaikka urheiluseuroissa on tietyt linjaukset, vastuu on viime kädessä niillä aikuisilla, jotka lasten parissa toimivat.
”Omissa joukkueissani on korostettu, että jokainen saa olla sellainen kuin on. Ihan totaalinen nollatoleranssi kiusaamiselle ja rasismille ja jos sellaisia tapauksia tulee, rangaistus on tuntuva.”
”Valmentamisen ei pidä perustua asemaan vaan tapaan toimia”
Lasten parissa toimiessaan Camilo Miettinen pitää tärkeänä urheiluseuran kasvatuksellista roolia.
”Rajat pitää olla tiukat, mutta parasta toimintakulttuurin opettamista on välittäminen. Välitetäänkö me siitä yksilöstä, ja onko yksilö seuraa varten vai seura yksilöä varten?” Camilo toteaa, että on tärkeää puuttua asioihin ja toimia reilusti kaikkia kohtaan.
”Valitettavan paljon urheilumaailmassa on sellaista, että joku saa toimia tietyllä tavalla, mutta jos joku toinen tekee samoin, siitä tulee sanktio. Reiluus kaikille samanvertaisesti on ykkösasia.” Camilon mielestä valmentamisen ei pidä perustua asemaan vaan tapaan toimia. Hän itse pyrkii luomaan ilmapiirin, jossa lasten on hyvä olla, ja lapset uskaltavat olla omana itsenään.
”Jos joku haluaa jäädä pois, niin valmentajana tehtäväni on olla kiinnostunut, mitkä ne syyt ovat, voiko niitä korjata tai mahdollisesti ohjata johonkin muuhun lajiin. Loppujen lopuksi se, että lapsi tai nuori pystyy 13–18-vuotiaana olemaan jossain harrastuksessa kiinni, on iso asia ihan yhteiskunnallisesti.”
Camilo on vieraana maanantaina 6.11. klo 18 järjestettävässä Adonuorten Zoom-miitissä. Ilmoittaudu mukaan tai vinkkaa adoptoidulle nuorelle. Ilmoittautumislomake avautuu tästä!
