Kategoria Artikkelit

Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 2/14. Teksti: Ritva Karhu

Nuoruusiän kuohuissa pohditaan: kuka minä olen, mistä minä tulen. Itsenäistymisestä huolimatta teini tarvitsee vanhempien olkapäätä, hyväksyntää ja kuuntelevia korvia.

”Päätimme jo ennen adoptiota, että olisimme lapsellemme rehellisiä ja vastaisimme kysymyksiin hänen käsityskykynsä mukaisesti. Näin teimme, mutta lapsi lopetti kyselemisen varsin pian. Kun hän uteli taustastaan, kysymykset eivät olleet kovin yksityiskohtaisia. Siksi luulin, ettei asia mietityttänyt tytärtämme. Hän vaikutti mielestäni lähinnä vaivautuneelta, kun juttelin adoptiosta hänen kanssaan kahden kesken. Minun olisi pitänyt ottaa asia useammin puheeksi, mutta olin epävarma.

Jossain vaiheessa me vanhemmat itse unohdimme adoption, tai halusimme unohtaa, koska tahdoimme pitää lasta ikiomanamme. Tyttäremme on kiltti, herttainen ja monen mielestä samannäköinen kuin me. Pyrimme antamaan hänelle täydellisen lapsuuden. Luimme vanhemmuudesta muttemme lukeneet adoptiosta. Meillä ei ollut yhteyksiä toisiin adoptioperheisiin, mitä pidän nyt virheenä. Tyttäremme ei tuntenut ketään toista adoptoitua lasta tai nuorta, me emme tunteneet toista vastaavaa perhettä.

Kolmentoista vanhana tyttäremme luki lehdestä jutun aikuisesta miehestä, joka oli löytänyt biologisen äitinsä. Lehdessä kuvattiin iloista jälleennäkemistä kuin kadonneen lampaan löytymistä. Tytärtämme tarina huoletti. Hän kertoi, ettei haluaisi johonkin outoon perheeseen. Lohdutin ettei sellaista tapahdu, ellei hän itse halua ottaa yhteyttä biologiseen sukuunsa.

”Minun olisi pitänyt ottaa adoptio useammin puheeksi, mutta olin epävarma. Meillä ei ollut yhteyksiä toisiin adoptioperheisiin, mitä pidän nyt virheenä.”

Ollessamme tuttavaperheen kanssa hiihtämässä tyttäremme ilmoitti, että hänet on adoptoitu. Se oli kuin pommi keskellä iloista rupattelua. Emme osanneet käsitellä asiaa muutoin kuin toteamalla, että tyttäremme puhui totta.

Joskus kysyin, oliko tyttäremme kertonut adoptiosta kavereilleen. Hän myönsi kertoneensa. En udellut, mitä 11–17-vuotiaat olivat todenneet tai miten reagoineet, mutta uskon, etteivät aina kovin myötätuntoisesti.

Seitsemäntoistavuotiaana tyttäremme kertoi koulussa käydystä aborttikeskustelusta. Kaverit olivat olleet sitä mieltä, että abortti on hyväksyttävä ehkäisytapa silloin, jos on ajautunut seksisuhteeseen, eikä muuta ehkäisyä ole käytettävissä. Tyttäremme oli ollut eri mieltä. Hän oli todennut, ettei häntä olisi olemassa, jos hänet synnyttänyt nainen olisi käyttäytynyt niin.

Jokaiselle meistä geneettinen tausta on tärkeä. Vanhemmiten moni rakentaa sukupuunsa jopa vuosisatojen takaa. Jos adoptoidulla lapsella ei ole tätä linkkiä historiaansa, hän varmasti kokee irrallisuutta ja erilaisuutta, vaikka onkin rakastettu.

 

Haastateltu perhe haluaa pysyä nimettömänä.

X