Juttu on ilmestynyt lehdessä Adoptioperheet 3/15. Teksti: Päivi Suutari
Lapsella on oikeus nauttia kehostaan. Omien sukupuolielinten koskettelu liittyy lapsen terveeseen kehollisuuteen, mutta pakonomaisena se voi vaikeuttaa arkea.
Lapsi on luonnostaan utelias ja haluaa tutustua omaan vartaloonsa. Tyynnyttävä kehon kosketus rauhoittaa lasta, vie mielen pois ahdistuksesta ja pelosta ja voi auttaa nukahtamaan. Vanhemman tulee suhtautua itsetutkiskeluun kunnioittavasti ja positiivisesti.
Lapsen itsetyydytys eli unnutus on seksuaalikasvattaja Pia Moilasen mukaan yleisintä 3–5 vuoden iässä, mutta jo pienet vauvat ja taaperoikäiset voivat unnuttaa vaippaa vaihdettaessa tai potalla istuessaan. Itsensä tyydyttäminen voi liittyä myös siirtymätilanteisiin, keskittymiseen tai tylsyyden tunteen helpottamiseen. Usein kyseessä on vain huvitteleminen.
Moilanen korostaa, että unnutus ja aikuisen itsetyydytys ovat kaksi eri asiaa.
”Lapset eivät tavoittele itsetyydytyksellä orgasmia, vaikkakin sen saaminen on mahdollista. Unnutus on lapselle leikkiä ja normaali tapa tutustua itseensä ja kehoonsa.”
Lapselle kannattaa viestittää, että omiin sukuelimiinsä saa tutustua ja niistä on lupa nauttia. Se on kuitenkin hyvä tehdä omissa oloissa, koska on kyse yksityisestä asiasta.
”Lapselle on hyvä puhua rajoista ja säännöistä myös unnuttamisen suhteen. Voi kertoa, että oma sänky nukkumaan mentäessä on hyvä ja rauhallinen paikka tutustua omaan pimppiin tai pippeliin. Sen sijaan niitä ei ole tapana kosketella leikin aikana kavereiden läsnä ollessa”, Moilanen ohjeistaa.
Lapselle ei pidä opettaa häpeän tunnetta toiminnastaan.
”Jos lapsen unnutus koetaan negatiivisena ja se tuomitaan, voi se johtaa siihen, ettei lapsi aikuisena pysty suhtautumaan itsetyydytykseen luonnollisena osana omaa seksuaalisuuttaan”, Moilanen muistuttaa.
Kun ilo puuttuu
Joskus unnutus on pakonomaista ja pahimmillaan rajoittaa koko perheen elämää. Moilanen tekeekin selvän eron unnuttamisen ja pakonomaisen itsetyydytyksen välillä.
”Pakonomainen itsetyydytys häiritsee lapsen arkea ja toimintaa; esimerkiksi nukahtaminen tai leikkiin keskittyminen vaikeutuvat. Sukupuolielimet saattavat myös olla ärtyneen näköiset tai iho jopa rikki. Pakonomaisesta itsetyydytyksestä puuttuu ilo ja leikki”, hän kuvailee.
Moilasen mukaan pakonomaiseen itsetyydytykseen tulee suhtautua samoin kuin lapsen pelkotiloihin tai tapoihin ilmaista ahdistustaan, eli rauhoittaa lapsi sylin ja lohdutuksen avulla. Siten syntyy vähitellen luottamus siihen, että vanhemman tarjoama lohtu on omia keinoja syvempää. Itsetyydytyksen käynnistäviä tilanteita kannattaa myös sanoittaa lapselle: ”Taisit säikähtää?” Tuomitseva kieltäminen ja toiminnan rajoittaminen vaikeuttavat tilannetta ja tuottavat lapselle häpeää.
Hae tarvittaessa apua
Lapsi saattaa olla pakonomaisissa itsetyydytystilanteissa pitkään sekä emotionaalisesti että fyysisesti lähestymättömissä. Häneen ei saa kontaktia, eikä hän vielä pysty ottamaan vastaan läheisyyttä ja lohdutusta adoptiovanhemmaltaan. Syliin ottaminen voi olla mahdotonta.
Vanhemmalle torjutuksi tuleminen ja lapsen ahdistuksen seuraaminen keinottomana vierestä on raskasta, ja asiasta on vaikea puhua ulkopuolisille. Silloin kannattaa hakea apua esimerkiksi lasten- tai perheneuvolasta. Omien tunteiden tunnistaminen ja niiden sanoittaminen auttavat myös vanhempaa.
Ennemmin tai myöhemmin lapsi alkaa luottaa vanhemman lohtuun.
Katin lapsen pakonomainen itsetyydytys kesti yli viisi vuotta. Apua haettiin terapiasta, mutta välillä Katin usko oli jo loppumassa. Lopulta alkoi muutos.
”Ensimmäiset kerrat kun lapsi tuli syliini itseensä vetäytymisen sijaan olivat unohtumattomia. Iloitsimme uudesta taidosta yhdessä lapsen kanssa. Järjestimme jopa lettukestit läheisillemme. Vain minä, mieheni ja lapseni tiesimme, mitä oikeasti juhlimme.”
