Ensimmäisestä esityksestä on pian kolme kuukautta ja uutta ollaan kuulemma valmistelemassa. Odotan jälleen kärsimättömänä, toisaalta kauhulla, sitä suurta soittoa. En ole ainoa, jonka mielessä odotus kummittelee. Poikanikin heräsi yhtenä yönä ja kysyi: ”Olenko minä isoveli?” Toivon niin kovasti, että kuulisin ensimmäiset tiedot hänen pikkusisaruksestaan. Vihko, joka on kulkenut laukussani jo viitisen kuukautta, on aivan kulunut ja ruttuinen. Ensimmäinen sivu on repäisty pois elokuussa, mutta toinen sivu odottaa merkintöjä omasta murustani.
Muutaman kuukauden sisällä on tuntunut usein siltä, että koko maailma on meitä vastaan. Pelkään avata Hesarin, ja jos näen sanan Venäjä, kauhu hiipii mieleeni. Olen jo varmaankin palvelunantajan ”hankala asiakas” -listalla monine kysymyksineni. Venäjän muuttunut perhelaki on tuonut mutkia matkaan: uusittavia papereita ja epätietoisuutta. Venäjän lapsiasiainvaltuutetun kirjoitukset kansainvälisen adoption loppumisesta ja tieto siitä, että lapsia ei enää luovuteta maihin, jotka hyväksyvät homo-avioliitot, eivät ole meitä vielä kaataneet, mutta verenpainetta kyllä nostaneet. Kansalaisaloite tasa-arvoisten avioliittojen puolesta on menossa eduskuntaan. Uskomatonta, että meidän lapsensaantimme on kiinni siitä, saako joku toinen ihminen virallisesti rakastaa ihmistä, joka rakkaimmalta tuntuu.
Mutkaisista vaiheista huolimatta odotus tuntuu tällä hetkellä hyvinkin toiveikkaalta. Lapsiesitys on tuloillaan, ystäväparimme etenee pian oikeusvaiheeseen, toistaiseksi kaikki tuntuu siis pyörivän. Monta askelta on kuitenkin vielä edessä. On kestettävä taustalla jyskyttävä epävarmuus ja tiedän, että pelko hälvenee vasta, kun Allegro kiitää yli rajan tuoden meidät onnesta ymmyrkäisinä harjoittelemaan elämää nelihenkisenä perheenä. Voi kun saisin jo sanoa ilman ehtoja esikoiselleni: ”Kyllä, nyt sinä olet isoveli.”
Mimu
