Ilmestynyt odottajan palstalla lehdessä Adoptioperheet 3/15, Teksti: Heidi
Ja niin se päivä koitti. Päivä, joka täytti yli kahdeksan vuoden aikaiset haaveet. Saimme puhelun, joka pysäytti hetkeksi ajankulun ja jonka seurauksena lähdimme aivan uudenlaiselle matkalle, pienen tyttövauvan kotiinhakumatkalle.
Siitä viikosta en muista lähestulkoon mitään. Viikko joka muutti elämäämme enemmän kuin mikään viikko koskaan aikaisemmin. Oli maanantai, ja istuin työpisteelläni valmiina pitämään kahvitauon. Jäin vielä tekemään muutaman työtehtävän, jolloin puhelimeni soi. Nähdessäni soittajan tiedot mielessäni ehti käydä monta asiaa ennen kuin painoin vihreää luurin kuvaketta. Puhelusta ei jäänyt selkeitä mielikuvia, mietin oliko sitä edes tullut ja tarkistin monta kertaa puheluhistorian. Soitin miehelleni, joka oli työreissussa, ja kerroin uutiset. Yhdessä olimme hiljaa puhelimessa, emme oikein tienneet, mitä sanoa. Kaikki oli kerrassaan niin mahtavasti!
Työpaikallani äkilliseen uutiseen suhtauduttiin hienosti ja työtehtäväni saatiin jaettua nopealla aikataululla. En ollut ehtinyt varoittaa asiasta, sillä adoptio-odotuksemme oli kestänyt vasta 3,5 vuotta, ja ajattelin asian olevan ajankohtainen vasta paljon myöhemmin.
Keskiviikkona kävimme PeLa:lla tapaamisessa. Aluksi meille kerrottiin taustoja ja pian eteemme pöydälle laitettiin pienen tytön kuvia. Katsoimme kuvia ja toisiamme vuoron perään emmekä olleet uskoa tätä kaikkea. Ihmetyksen keskellä huomasimme sopineemme, että lähdemme seuraavana päivänä hakemaan kotiin lastamme, tuota pientä tyttöä, joka näytti kuvissa maailman ihanimmalta ja hauraimmalta. Illan vietimme kaupoissa ja teimme hankintoja vauvalle. Kuljimme kärryjen kanssa ja ostimme kaikkea sellaista, mitä emme koskaan aiemmin olleet ostaneet: vauvanvaatteita, tuttipulloja, äidinmaidonkorviketta, vaippoja, sideharsoja ja vaikka mitä.
Torstaina ajoimme sijaisperheen luokse jännittyneinä. Meidät otettiin avosylin vastaan koko sijaisperheen voimin, ja tiesimme heti, että täältä on hyvä ponnistaa omaan elämään tuoreina pienen tytön vanhempina. Lapsemme oli päiväunilla, kun saavuimme määränpäähän, mutta pääsimme heti katsomaan häntä. Näimme makuupussin ja talvihaalarin sisällä pienen nenänpään.
Hetkeä, jolloin sain tyttömme ensimmäisen kerran syliin, en tarkkaan muista, sillä se oli niin uskomaton. Muistan kyllä sen, että hartiani ja käteni jäykistyivät enkä melkein uskaltanut hengittää, ettei lapsi vain särkyisi sylissäni. Ja taas kerran katselimme mieheni kanssa vuoronperään vauvaa ja toisiamme ja yritimme sisäistää tämän maailman ihanimman muutoksen, joka oli kuin huomaamatta saapunut elämäämme.
Runsaiden neuvojen ja onnentoivotusten myötä lähdimme seuraavana päivänä kotimatkalle kolmen hengen perheenä. Voi sitä tunnetta! Kotiin päästyämme olimme varmasti yhtä ihmeissämme kuin koirammekin tästä uudesta tulokkaasta. Lapsen myötä olemme aloittaneet mieheni kanssa loppumattoman oppimisen taipaleen ja olemme päivittäin pakahtua onnesta ja rakkaudesta, kun katsomme tytärtämme.
Heidi
